"Kyllä koetan."
* * * * *
Kolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi jäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan, että tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa vallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista valvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen, ja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen toimenpiteitä.
Mutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät, ettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi, puhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään Sten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin puolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia Hannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja rauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan…
Nämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa; vapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa tahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä, sitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan huomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan, tahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota kruunun Hannu kuninkaalle.
Viimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle, ettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. "Ja onko sinulla nyt mitään syytäkään?" kirjoitti kuningas. "Sten herra oli kuollut, ennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä vastausta, mitä tahdot tehdä asiassa."
Mutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän neuvotellut kenenkään kanssa.
Silloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja
Erik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.
Samana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan ja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan kysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.
"Mihin aikaan ritari vain haluaa", vastasi Gunilla punastuen sekä ilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva oli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä. Poika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi käsivartensa häntä kohden ja huusi: "Isä!"