Hän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan ja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan, uudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari katseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin koetti myhäilyllä peittää liikutustaan.
"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?" kysyi ritari nostaen pikku Annan kehdosta. "Pelkään, että hän kaatuu", vastasi Gunilla. "Odota, saatpas nähdä!" Ritari otti ketjun kaulastaan ja piteli sitä tytön edessä.
Tämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä loitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla rouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan lemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän kullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.
Hänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä lapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat käsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän istui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.
Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi ritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu, ja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.
"Älä pane pahaksesi, Gunilla", sanoi hän. "Sitä ei tule enää tapahtumaan."
Gunilla otti ketjun kaulastaan ja antoi sen tytön leikkikaluksi.
"Syynä tulooni oli", sanoi ritari, "se, että jo huomenna odotan tänne muutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän kunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on meidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko sinä ottaa siihen osaa."
"Jos herrani niin haluaa!"
"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan sinun tahtoasi."