Kun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin tullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa avaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki yli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden leivoksia. "Ole nukkuvinasi!" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten vastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.
Siellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta työnnettiin oviverho syrjään.
"Oletko valveilla, Sakko?" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä huokauksella.
Oviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä Tobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä poikaa.
Elsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän seisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni vuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta poika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.
Nyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli itsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi, jolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän kysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.
Tällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että valo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien kääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan: viekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän pakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli mitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen sielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan. Näytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän katosi oviverhon taakse.
"Kummallista, sangen kummallista!" kuuli Elsa hänen jupisevan.
"Mistä puhutte?" kysyi toinen.
"Olin näkevinäni näyn."