Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa merkille otsa ja nenä!"
Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä tiehensä.
Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka johdosta hän oli tullut.
Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui, miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.
Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten voisivat saada aikaan viivykkiä.
"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään lausumasta vakaumustaan."
"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen."
"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."
Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset sangen tyytyväisinä vieraaseensa.
"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen astui sisään.