"Alentuisi oma arvonne."
"Sitä en pelkää!"
"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin…" Ja nyt aloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. "Toivioretkeläisen" lausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli kuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja heidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että tanskalaiset olivat nämä ostaneet.
Mutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli ollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista oli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle, että kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi saanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan hänelle huomenlahjaansa.
Tässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani kätensä Hemmingin olalle. "Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena", sanoi hän suurella liikutuksella.
"Ei, veli!"
"Mistäs syystä sitten?"
"Täytyykö se sanoa?"
"Minä vaadin sen!"
"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset mielellään katselivat."