"Se on toivioretkeläinen!" kuiskailtiin suusta suuhun.
Mutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa liikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden surujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja puhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat sen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.
Hän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli pidetty Ruotsissa. "Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet vierasvaraisia pyyntöjämme", sanoi hän, "olisivat he vielä viipyneet ruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin kodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet meidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä hetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että samaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin osoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät vastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät! Me otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin surumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa, lähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille veljen käden."
Äänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä
voimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä.
Rukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui
Hemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.
Siellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen oli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden ilmaisu.
Saksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä löytänyt sanoja.
Mutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti häntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa "toivioretkeläinen", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon, kunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas pyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.
Apotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä asetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa voittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta huolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän käsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen kätyrinään.
"Täällä tapahtuu kauheita asioita!" sanoi hän hänelle.
"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?" kysyi tämä, joka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.