Hetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä ruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin, ja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä sisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli Mesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät kasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja he etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt oli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja silloin juuri oli vaara lähimmillään.
"Oletteko arka, herra?" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun hän tuli ulos.
"En erittäin."
"Niinpä osoittakaa se!"
"Millä tavoin?"
"Seuraamalla minua!"
Sten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki epäilyttämään.
"Ettekö tahdo?" Mies hymyili ivallisesti.
Sten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän vastasi nopeasti: "Kyllä, minä tahdon!"
Mesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa tarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.