Hän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä tämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.
Alussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt missään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa johdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.
Gunilla lennähti hänen syliinsä.
"Minäpäs jouduin ensiksi!" sanoi hän.
Mutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen, tulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus loisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni heidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt eivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen, kuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että hän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.
Mesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana räpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan huuhteli häntä kyynelillään.
"Johan se nyt riittää, Eva!" sanoi pormestari ja koetti heitä eroittaa. "Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus selittää mitä kaikkea tämä merkitsee!"
"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!" sanoi kunnon muori kohottaen kyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. "Nuo ihmiset ovat tahtoneet ottaa häneltä hengen."
Miehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat tosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät välissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.
"Ei", vastasi Sten, "he ovat pitäneet minun puoltani".