"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei ole luottamista."
"Eikö?"
"Se on lahjottu sekin!"
Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän
Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.
"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella minun ja rikostoverieni suunnitelmia."
"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"
"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä tuolle vestmanlantilaiselle."
"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?"
"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta."
Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat turvonneet ja hän vapisi pelosta.