Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.
Heidän kulettuaan 15—20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla hilauduttu torniin.
Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin ylöspäin.
Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.
Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.
"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!" sanoi ritari.
Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä odotinkin!" sanoi hän.
"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?" kysyi Åke.
"Hän ei tee niin enää koskaan."
"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?"