Gunilla rouva piteli nukkuvaa lasta sylissään.
"Lieneeköhän se poika vai tyttö", sanoi Gunilla sivellen kädellään hentoja kasvoja.
Kaarina kumartui pienokaista vasten.
"Rakas äiti, se on Anna", sanoi hän.
"Älä lörpöttele! Anna makaa kotona vuoteessaan ja nukkuu."
Mutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen pehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt hänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta hänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa, ja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa hoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu soihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra otti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.
"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä", sanoi Gunilla hieman tyytymätönnä.
Mutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet. Kotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin katselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän kuin oli lupa.
"Te salaatte minulta jotakin!" sanoi Gunilla rouva.
Silloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää Gunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli tapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista, joita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan syleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.