Piispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä jalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta samalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan puolustautumatta vai antaisiko takaisin.
Luultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi.
Tämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.
"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani", sanoi hän. "Mene tiehesi!" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.
Esbjörn kumarsi syvään ja riensi pois.
Olisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat Hemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi, osasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä ennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli jo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää. Lankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi tehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt muita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan, että kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa itsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut sitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja tieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän kaipauksen huokauksen.
"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen. "Minä olin ensimäinen, joka ymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!"
Seuraavana päivänä meni hän valtionhoitajan luo.
Svante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden sotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet ystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.
"Minun aikomukseni", sanoi Svante, "on lähettää Sten Taalainmaahan."
"Hyväksyn sen ehdottomasti."