"Se oli alussa."
"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko miehelle muuta kuin on ja ei."
"Oliko hän loukannut teitä?"
"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien oli sanottava häntä mummoksi."
"Te suostuitte!"
"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan pakoittaa'."
"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä", virkkoi ritari hieman katkerasti.
"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja sentähden ystävällisemmäksi."
"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?"
"Niin, kunnes…"