Kettuliini: Frankfurt am Mainissa olin minä miekkailumestarina, sain koko joukon oppilaita, jotka etukäteen antoivat minulle rahaa, mutta kun miekkailukoulun piti alkaman, ajattelin minä itsekseni tälleen: mitä noita nuoria ihmisiä hyödyttää miekkailutaito, ylpeilisivät siitä vain jälkeenpäin, hurjistuisivat ja syöksyisivät onnettomuuteen.
Andreas: Annoitko sinä oppilaille heidän rahansa takaisin?
Kettuliini: En veliseni. Enhän minä niin äkkiä saanut heitä käsiini, sitäpaitsi tarvitsin minä matkarahoja; jotteivät sentään luulisi minun tahtovan heitä pettää, lainasin minä myöskin isännältäni hiukan rahaa merkiksi, että aikomukseni oli palata. Frankfurtista matkustin minä Strassburgiin, missä olin olevinani politikoitsija.
Andreas: Mutta kuinka se oikein kävi päinsä?
Kettuliini: Kävi mainiosti päinsä, lueskelin hiukan Hübnerin "poiiittisia kysymyksiä", erittäinkin sitä lukua, joka koskee Strassburgia ja sen ympäristöä, kutsuin itseäni aatelismieheksi, olin syvämietteisen ja kunnia-arvoisan näköinen, joka seikka ei suinkaan ole vähin, mitä polikoitsijalta vaaditaan, arvostelin sitä paitsi kaikkia maistraatin toimia, löysin kaikissa kaupungin asioissa vikoja. Tällä lailla tulin niin kuuluisaksi, että sain viran, jota kuitenkaan en tahtonut ottaa vastaan ennenkuin minulle etukäteen annettiin vuoden palkka. Mutta kun olin saanut rahat käsiini, ajattelin minä itsekseni tälleen: voithan sinä muutenkin elostella kuin istua kurja kynä kourassa päivät pitkään; matkustin siis koreasti jäähyväisiä ottamatta, jossa viime mainitussa asiassa minä selvän selvästi osoitin kunnollisuuteni niille, jotka olivat epäilleet kykyäni, suur' politikoitsijana. Kölnissä, jossa viimeksi yhdessä oltiin, olin minä tähtien tähystäjänä, Londonissa kullantekijänä, Andverbenissä pyhimyksenä, siinä toimessa paraiten rahoja vetelee, sillä ihmiset uhrasivat huoneelleni kuten kirkolle ikään, siinä toivossa että minä lukisin esirukouksia heidän puolestansa.
Andreas: Mutta miksi et sinä pysynyt siinä toimessa?
Kettuliini: Niin kas, kerran kadulla seistessäni saarnaamassa kansalle jumalanpelkoa, tuli luokseni eräs vanha tuttavani, katseli minua silmiin ja rähähti nauramaan ja sanoi ympärillä seisoville: tämä mies, jota te pyhänä pidätte, on suurimpia kelmiä, mitä maa päällään kantaa. Mutta minun maineeni oli niin suuri, että kansa oli vähällä kivittää hänet kuoliaaksi pyhimyksen pilkkaajana. Kumminkin saattoi se tapaus minut niin ymmälle, etten uskaltanut kauvemmin kaupungissa viipyä, vaan matkustin tänne.
Andreas: Mitä sinä nyt aiot tehdä?
Kettuliini: Enpä totta tosiaankaan itsekään tiedä. Tahdonpa laskea nappini; mikä toimi lankeaa viimeiselle napille, sen otan. (Alkaa laskea). Tohtori, profeetta, miekkailumestari, pelaaja, politikoitsija, kullantekijä, tähtientähystäjä, pyhimys. (Laskee uudestaan ja ehtii kullantekijään). Niin, kultaa minun siis pitää tekemän ja ole sinä minulle siinä apuna!
Andreas: Apunasi olen, enkä asiata pilaa.