Polidor.
Henrik.
Oldfuks.
Andreas.
Leonora.
Nilla.
Juutalainen.
Leander.
Leanderin rouwa.
Wiisi wierasta herraa.
Wiisi rouwaa.
Kaksi runoilijaa.
Rawintolaisäntä.
Ensimäinen kohtaus.
Polidorin kartanon edusta.
Andreas. Oldfuks.
Oldfuks. Tämä kaupunki ei olekkaan niin pieni, kuin minä luulin. Täällä on komeita talojakin koko joukko, josta näkyy, että asukkaat lienewät warakkaita ihmisiä. (Andreas tulee). Mutta kas! onpa totta niinkin tuossa minun entinen kumppanini Andreas, jota en ole nähnyt niin moneen wuoteen. Andreas! sinäkö itse, wai sinun haahmosi?
Andreas. Heh, Oldfuks! Sinäkö, weli hywä! Olenko tosin niin onnellinen, että löydän sinun täällä näin odottamattani? (Syleilewät, suutelewat ja itkewät).
Oldfuks. Oi, kunniallinen ystäwäni ja uskollinen weikkoni! Minua pyörryttää ilosta, nähdessäni sinua täällä. Minä luulin sinun hirtetyksi jo monta wuotta sitten. Waan nyt minä näen, että sinä osaat toimittaa wirkaasi. Eihän warastaminen olekkaan mikään mahti, raaka talonpoikakin osaa tehdä sitä; waan warastaa niin, ett'ei milloinkaan joudu kiini, se, sanon minä, on oikeata ammattiälyä.
Andreas. Kiitoksia paljon, weli hywä, kun ajattelet niin hywää minusta. Se ei ole minulle wähäinen mielihywä, että minua kiittää niin kelpo mies, kuin sinä olet. Muuten kiitän minä wanhempiani hywästä kurista ja opetuksesta, josta on ollut minulle hyötyä aina, olinpa sitten missä hywänsä maailmassa. Sentähden minä saatan sanoa, weli kulta, kiittelemättä itseäni, että minua ei ole saatu kiini töistäni, muuta kuin yhden ainoan kerran, ja siitäkin pääsin minä jotenki hywin, sillä minulta meni waan pari korwiani.
Oldfuks. Ei, joutawia! Pari korwia enemmän tahi wähemmän, mitä siitä.
Minä huomaan, että sinä sentähden pidät tuota luppalakkia.
Andreas. Niin, sentähden minä en koskaan tee hywää päiwää ihmisille muuten, kuin sotamiehen tawoin, kumarran wähän ja panen käteni korwalleni. Sentähden sanotaan minua ylpeäksi, mutta ne tekewät minulle, totta maari, wallan wäärin; sillä enhän minä ylpeille. Waan mitä muuta, weikkoseni?