Kymmenes kohtaus.
Oldfuks. Polidor.
Polidor (tultuaan, syleilee ja suutelee Oldfuksia). Oi kultainen herra kultaseni! Jumala itse on kulettanut teidät tänne, palkitsemaan minua pitkällisestä työstäni ja moniwuotisesta hikoilemisestani, mitä minä olen kestänyt turhaan. Keino on kelwollinen, te olette kunnialla ansainneet nuo neljätuhatta taalaria, jopa kaksinkertaisestikin.
Oldfuks. Minä en ota penniäkään enemmän, kuin suostumuksemme on.
Polidor. Ähä! nyt minä pistän tulpan niiden suuhun, jotka owat aina nauraneet minulle, kerskaan wihollisilleni ja niille, jotka owat kääntäneet selkänsä minulle, ikäänkuin peläten minun muka joutuwan köyhyyteen, ja sen wuoksi owat unohtaneet kaikki, mitä hywää minä olen tehnyt heille, warakkaana ollessani.
Oldfuks. Niin, herra hywä! Se on maailman tapa.
Polidor. Mutta nyt on minun wuoroni halweksia heitä.
Oldfuks. Älkää, herraseni! Sillä mitä tärkeintä minun mainio mestarini Albufagomar-Fagius neuwoo oppilaillensa, on nöyryyttä. Näettehän te, minkälainen minä olen. Minä woisin elää ruhtinaallisesti, jos tahtoisin, mutta se on wastoin meidän mieltämme; se on myöskin syynä siihen, että meidän ei luulla tietäwän tuota kallista mahtia, kuin me, näette, elämme köyhällä tawoin.
Polidor. Kyllä minäkin seuraan hänen opetuksiansa, sitä saatte wakuuttaa Albufagomar-Fagiukselle, jolle minä pyydän teidän ilmoittamaan nöyrintä kunnioitusta minulta, milloin waan kirjoitatte hänelle.
Oldfuks. Sitä en unhota.