Juutalainen (tulee sisälle). Onkos tääll' kultamaasteri? Mine anto sille kalliit juwelit, ja hän sai minu raha.
Polidor. Hywä, että teitäkin on petetty; tepä kuletitte hänen tänne minulle.
Juutalainen. Oh, onko se petturi? Ai, ai, ai! minu kallis juweli!
Polidor. Minulla ei ole neljästä tuhannesta taalarista muuta kuin pieni paperitilkku, jossa on muutamia kirjoitettuja arabialaisia sanoja, joita minun piti lukea, kultaa keittäessäni.
(Ottaa poweltansa paperin).
Eräs wieras. Näyttäkää! Minä ymmärrän wähän arabiankieltä. (Katselee paperiin). Ei se ole arabiankieltä, eikä muutu siksi sinä ikänä. Mitä hiisiä tämä on? Kun minä luen takaperin wiimeisen sanan, niin siinä on Narri. Katsotaanpa ensimäistä. Tässä on, totta niinkin: kullantekijät owat pettureja, ja sinä olet narri. Hohoho.
(Wieraat menewät ulos nauraen. Runoilijat kumartelewat
Polidorille, hänelle selkää kääntäen).
Leonora. Woi minua! kuin lahjoitin wielä sille paholaiselle paraan sormukseni.
Nilla. Oih! minua ei harmita niin paljon muistoraha, jonka annoin hänelle, kuin se että minä suutelin sen rötkäleen likaista kättä.
Polidor. Menkäämme sisälle. Me lähdemme maalle, ja asumme siellä pienellä tiluksellamme, mikä meillä on wielä jälellä. Minä en huoli enää koskaan kullantekemisestä, waan heitän sen pahimmalle wiholliselleni. Se on saattanut köyhyyteen minun, wieläpä monia muitakin kelpo ihmisiä. Oppikaat waan hywät ihmiset tästä ja muista sellaisista esimerkeistä, olemaan waroillanne!