Isäntä. Lusikankin wei hiisi, — ja tarkoin katsottuani, lienee muutakin mennyt mukana.
Henrik. Kuulkaa, Risto herra! joko kauan olette olleet hulluna? (Erikseen). Ollappa minulla hywä patukka, millä peloittaisin häntä, niin kyllä paranisi mies.
Isäntä. Tuleehan sellaisesta hulluksi.
Polidor. Mikä teillä on hätänä, Risto herrani?
Isäntä. Eräs wieras, joka sanoi olewansa kullantekijä, on karannut pois minun talostani, ja wei mennessänsä hopeapikarin ja hopealusikan. Minä uskoin häntä hywänä miehenä, kun kuulin hänen käywän Polidor herran talossa. Hänen luonansa oli äsköittäin, ennenkuin hän meni pois, eräs yksisilmäinen perkele, pitkissä mustissa waatteissa.
Henrik. Oliko hänellä luppalakki päässä?
Isäntä. Oli, ja musta paikka silmällä.
Henrik. Ahaa, — — Me olemme joutuneet yhteen katiskaan. Ihan sama, joka myi minulle arabian-pulweria.
Polidor. Woi minua poloista! Niin meni minulta neljätuhatta taalaria.
(Wieraat sekä runoilijat panewat hatun päähänsä ja
käwelewät röyhkeästi lattialla).