Polidor. Kuulkaat, hywät ihmiset jokainen! Kun minulla oli wastuksia, ja minun luultiin pitkällisellä turhalla työllä joutuneen peräti takapajulle, niin te ette huomanneet minussa mitään hywää, piditte halpana minun taloani ja pilkkaisitte puheillanne minua itseäni. Mutta nyt, kun minun työni on onnistunut ja huoneeni siunataan rikkaudella, näette te paljailla silmin, mitä ennen ette ole nähneet lasisilmilläkään. Jos minä nyt olisin pahin hölmö, pitäisitte te minua Salomonina; jos minä olisin mies mitä rumin, nimittäisitte te minua Absaloniksi; pahinpanakin, olisin minä teidän mielestänne parahin. Sellainen on maailma tätä nykyä; se ei kunnioita ketään muuta kuin sitä, ken onnellinen on. Oi! kun onni kääntyy pois, katoo myöskin rakkaus ja kunnioitus. Älkää kuitenkaan luulko minua niin typeräksi, että minä en huomaisi teidän petollisuuttanne; sillä — — —
Henrik (tulee takaisin). Woi herra kulta! mikä nyt lienee taikana? Ennen sain minä arabian-pulweria koko kantokuormani wiidellä kymmenellä pennillä, waan nyt en saa rahtuakaan, waikka antaisin tynnyrin kultaa.
Polidor. Mitä sanot?
Henrik. Missä minä käwin, torilla sekä apteekissa, nauretaan minulle, ja sanotaan minun juttelewan rojua.
Polidor. Woi taiwaan Jumala! mitä kummia kuullaan!
Henrik. Minä pelkään, herra, että meitä on petetty; sillä kaikki ihmiset sanowat sellaista arabian-pulweria ei olewan olemassakaan. — Kas peijakas! mitähän tuo mies tahtoo? (Rawintolan isäntä töytää sisälle, kokin waatteissa). Oletteko hullu, mies? Uskallatteko juosta tuon näköisenä ylhäisen herran huoneesen?
Isäntä. Oi, woi! minua ei suututtaisi niin paljon, jos ei se olisi ollut perinnöksi saatu pikari.
Polidor. Se näkyy olewan kokki, joka asuu tuolla toisella puolella. Toimita hänet kotiin, että pääsisi rauhaan entiselleen; mies parka on wimmastunut.
Isäntä. Oih! jos ei siinä olisi ollut minun rakkaiden wanhempien nimi!
Polidor. Oikein on paha mieleni; sillä hän on toimen mies ja kokki mitä parasta.