Leonora. Siksi, että eilen vielä oli ruokaa jälellä yhdeksi ateriaksi, ja niinkauan kun sitä löytyy, ei sovi toista vastausta odottaakaan. Mutta tänään ei ole herrasväellä muuta ravintoa kun esi-isäinsä urostöitä; josta syystä suurellisuutensa ehkä vähän nyt lauhtuu.
Pedro. Senpä tähden ei löydykään koko kaupungissa niin kunnollisia rottia ja hiirtä kun meillä; sillä minä voin vakuuttaa, että vaikkapa jätettäisiinkin heille ruoka-aitan ovi auki, he eivät vähintäkään koske.
Gontsalo. Oi, minä en voi sitä kuulla heitä surkuttelematta!
Leonora. Yhdellä ani ainoalla tavalla he taidetaan kukistaa. Tässäpä tulee käyttää samallaisia keinoja kun lujia linnoja valloittaessa; ellei mitään muu auta, niin pakoitetaan ne nälällä.
Pedro. Leonora kyllä tietää miten linnoja valloitetaan, sillä hän on ollut jotensakin avullinen ennen muinen Alankomaiden sodassa.
Gontsalo. No, no, Pedro! älä niin röyhkeitä puhu!
Leonora. Ei ole juuri huolimista hänen puheestaan. Hän ei edes säästä herrasväkeä.
Pedro. Enkö? Saaneehan käyttää jonkunlaista vapautta talossa, missä palvelee ruuatta ja palkatta, ainoastaan hyväntahtoisuudesta. Minä, totta mari, sanon heille kun yksin olemme monta totuutta; mutta vieraiden läsnäollessa pidän minä heidän puoltansa.
Gontsalo. Mutta eikö herra ja rouva siitä suutu?
Pedro. Ei ensinkään! He selittävät kaikki suuruutensa ja kunniansa kannalta. Kun heillä ei ole ruokaa sanovat he paastovansa, sehän on isosti. Kun juovat vettä viinin asemesta, sanovat he seuraavansa jonkun esi-isänsä esimerkkiä, joka eli ennen vedenpaisumusta; se on myöskin isosti. Kun herran kengät ovat rikkinäiset, sanotaan, että he ovat niin tehdyt liikavarpaiden tähden; onhan tuokin isosti! Kun rouva vaatteiden puutteessa ei pääse kirkkoon, kuuluu että kotona hänen kamarissaan pidetään messu; se on myös isosti. Ja vihdoin kun minä en anna heille äyrin edestä kunnioitusta, niin puhutellaan minua hovinarriksi; isosti mar sekin!