Isabella. Minä havaitsen tuosta puheestanne, Gontsolo parka, ettette vielä tunne oikeen heidän ylpeyttänsä. Minä luulen heidän ennen kuolevan, kuu suostuvan pyyntöönne.
Gontsalo. Mutta, Isabella! Tässä on vielä seikka, josta ette näy tietävän mitään.
Isabella. Mikä se olisi?
Gontsalo. Minä olen, näette, varma siitä, että yhtä suuresti kun vanhempansa ylönkatsovat minua, yhtä suuresti rakastaa minua Donna Maria, heidän tyttärensä. Hän on nykyään tädilleni kyyneleet silmissä valittanut vanhempainsa hulluutta ja suuresti liikutettuna kertonut heidän hirveää kurjuuttansa.
Isabella. Se kaikki ei auta mitään. Vanhempansa pitävät hänet niin tarkoin silmillä, että teidän on mahdotoin saada nähdä, vielä taatummin tavata hänen, vanhempainsa sitä tietämättä.
Gontsalo. Oi, Isabellani! Rakastavaiset löytävät teitä, joita ei kukaan osaa ajatella ja päästäkseen tarkoitustensa perille keksivät he keinoja, joita ei kukaan osaa aavistaakaan; ettekö sitä tiedä? Ellei rukous auta, auttaa viekkaus ja ellei viekkaus auta, auttaa väkivalta, vaikka henkenikin siitä menettäisin.
Isabella. Oi armas Gontsaloni! Minun käy sääliksi teidän ynseää tilaanne; en siis enää tahdo moittia teitä, sillä minä tiedän, että kun rakkaus kerran on saanut tuollaisen vallan, on rakastavainen paremmin säälittävä kun soimattava. Minä siis tahdon olla, missä suinki taidan, teille apuna. Oi, jospa keksisin jonkun hyvän neuvon! Mutta tuolla näen minä Pedron tulevan; menkää syrjälle, minä tahdon koettaa, mitä hänellä voi tehdä.
(Gontsalo menee).
Toinen kohaus.
Isabella. Pedro.