Pedro (nostaen lakkiansa). Muistoksi vaan siitä valtalipusta, jonka kuuluisa Don Ramiro de Colibrados kantoi!
Isabella. Eihän kenraali itse, tiedämmä, tappelussa kantanut lippua?
Pedro. Ei, madame! sanoinhan minä, että sen kantoi hänen väntrikkinsä. Tämä lippu joutui kuulien keskellä niin repaleiksi ja rikkinäiseksi, kun minun vaatteeni nyt ovat.
Isabella. Joko siitä on kauan kun Don Ramiro sen tappelun voitti?
Pedro. Juuri kuussataa vuotta tänään.
Isabella. Oi kummaa! Vastahan on pyssyjä ja kuulia kolme sataa vuotta käytetty.
Pedro. Niin, madame! Minä olen liian halpa väittelemään teidän kanssanne; olkoon siis niinkun sanotte. Mutta minä voin valallani vakuuttaa, että lipun kävi varsin pahoin tappelussa, ja että minä muistoksi siitä kulen tänään tälläisessä vaatepuvussa.
Isabella. Mutta muistelenhan minä nähneeni sinun samassa rikkinäisessä puvussa koko kuukauden?
Pedro. Saahan jokainen käydä puetettuna miten tahtoo; — minulla on omat syyni siihen.
Isabella. Mistäpä syystä voisi suurisukuisten herrasväen asialla käydä noin retuisena? Saattaisihan tästä uskoa, että herrasväkesi on joutunut köyhyyteen.