Ensimäinen kohtaus.
Pernilla. Kyllähän niitä komedioja kirjoitetaan paljokin mailmassa, mutta eipä kukaan ota kirjoittaakseen tuommoisesta malttamattomasta miehestä, jolla ei ole aikaa mihinkään. Jos joku ottaisi tuon työkseen, voisipa herrani siihen antaa hyviä aineita. Sanotaan kyllä sellaisia luontoja olevan harvassa, eikä niistä kenenkään huolivan, mutta onhan niitä koko joukko tässä maassa, tuommoisia levottomia ihmisiä, jotka ihan tyhjästä elämöivät kuin hullut; vaan on toisiakin ihmisiä, joilla voipi olla kymmenenkin asiaa kerrallaan päässänsä ja kuitenkin näyttävät ihan joutilailta. Muistanpa kun joku vuosi takaperin tuomarilla palvellessani ja matkustaessa hänen vaimonsa kanssa, poikkeusimme tieltä muutaman rouvan tykö, joka otti meitä hyvin hyvästi vastaan, mutta jolle tuli meistä paljo hääläämistä. Milloin oli hän tuvassa, milloin kellarissa, milloin hän kiipesi hyllylle, milloin pöydälle, milloin puhua pörisi hän piikain, milloin renkein kanssa. Jo pyysimme häntä kymmenenkin kertaa pysymään levossa, sillä meille olisi ollut tarpeeksi voista ja leivästä. Kymmenenkin kertaa pyyhki hän hikeä otsastansa ja pyysi meitä vielä puolenkaan tiimaa olemaan kärsivällisinä. Rouva vannot itsekseen, että jos hän olisi tietänyt vaimon tuommoista hääläystä alkavan, olisi hän ennen mennyt keskievariin, sillä hän ei olisi tahtonut olla velassa tuolle vaimolle, jolla näetsen oli riita-asia käräjissä. Viimeinkin oli ruoka pöydällä, ja minä luulin näkeväni ainakin jonkun piirakaisen ensi ruuaksi, vaan eipä kaikesta tuosta pauhaamisesta lähtenyt muuta kuin kakkaraista ja jauhopuuroa ja kahdeksan kypseksi keitettyä munaa. Mutta olipa tuo toki jotain! Jospa herra Bielgeschrey kaikella touhullaan voisi munankaan saada tehdyksi, eipä sitten olisikaan niin kumma, kuin on. Jos hän touhuaisi vielä pakkaista ja keripukkia pois ajaakseen, voisi sitä joksikin sanoa. Niin kanteli muinoin eräs vanha maisteri talvella halkoja kamariinsa ja kamarista liiteriin takasin aina siksi, ettei hän enää lämmitystä tarvinnut. Mutta herra ei tee mitään, siinä ei ole mitään eikä siitä tule mitään. Koko tässä talossa ei ole ketään, jota hän kiittäisi ahkeraksi, muuta kuin minä, ja kuitenkaan ei tässä ole ketään, josta olisi vähemmän hyötyä kuin minusta, vaikka kyllä aina olen puuhassa. Kun tuonain kysyi muuan herra minun herraltani, kuinka paljo väkeä hän pitää, vastasi hän, yhden hengen vain, sillä Pernilla on sisäpiikani, kyökkipiikani, kamaripalvelijani, sihteerini, emännöitsijäni, vaimoni; vaikkapa tuo viimeinen asia semminkin on sulaa valetta. Ei sillä että minä olisin juuri siveämpi kuin joku muukaan, mutta eihän hänellä ole aikaa tulla kenenkään viereen, enkä minä ole tosiaan kauniimpi hänen silmissään kuin silloin kun minulla on kynä korvani takana. Mutta tuollapa tulee emännöitsijäni Madlena.
Toinen kohtaus.
Madlena. Pernilla.
Madlena. Voi onnettomuutta, minkälaisia kirjoittajia te olette!
Pernilla. Siinä se herjaa; mikä teitä nyt vaivaa, mamseli!
Madlena. Kun katsoin oven raosta kirjoitustupaan, niin siellä istuivat nuo hartaat ja joivat Espanjan viiniä, ja herra luulee niiden vaan kirjoittavan; ja yksi niistä joi sellaisen muistomaljan: Madlenan muistoksi! tulkoonpa naiduksi tuo vanha piipputynnyri!
Pernilla. Ha! ha! ha!
Madlena. En minä, Jumalan kiitos, vielä niin vanha ole, että heidän tarvitsisi minua verrata vanhaan piipputynnyriin.
Pernilla. Niin minäkin luulisin.