TOINEN TOHTORI. Minä voisin kertoa esimerkiksi toisen jutun, joka tapahtui Saksassa. Eräs aatelismies tuli kerran ravintolaan, jossa hän syötyään meni maata ja ripusti kultavitjat, joita hän tavallisesti kantoi kaulassaan, kamarin seinälle. Isäntä huomasi sen, saattoi vieraansa levolle ja toivotti hänelle hyvää yötä. Mutta kun hän arvasi aatelismiehen nukkuneen, hiipi hän kamariin ja otti 60 niveltä pois vitjoista ja ripusti ne takaisin seinälle. Vieras herää aamulla, käskee satuloida hevosensa ja pukeutuu lähteäkseen. Mutta kun hän aikoi panna vitjat kaulaansa, älysi hän, että ne olivat tulleet puolta lyhemmiksi, ja alkaa sentähden huutaa, että hänen luonaan on käynyt varkaita. Isäntä, joka seisoi oven takana vakoilemassa, juoksee heti sisään ja huutaa, ollen kauheasti hämmästyvinään: "Voi! voi! mikä hirveä muutos!" Kun vieras kysyi, miksi hän niin ällistyi, vastasi hän: "Voi hyvä herra! Päänne on tullut ainakin puolta suuremmaksi kuin se oli eilen." Ja sitten hän toi esiin väärän peilin, joka näytti kaikki tyyni puolta suurempana. Kun nyt aatelismies näki päänsä niin suureksi, puhkesi hän itkuun ja sanoi: "Voi, nyt huomaan syyn, miksi vitjani ovat käyneet niin lyhyiksi." Sitten hän hyppäsi hevosensa selkään ja kietoi päänsä viittaan, ettei kukaan sitä tiellä näkisi. Kerrotaan hänen sitten pysytelleen monta päivää kotonaan huoneissa ja eläneen siinä uskossa, että vitjat eivät olleet suinkaan lyhentyneet, vaan pää kasvanut liian suureksi.
ENSIMÄINEN TOHTORI. Sellaisista harhaluuloista on lukemattomia esimerkkejä. Minäkin muistan kerran kuulleeni puhuttavan miehestä, joka luuli nenänsä olevan viisi kyynärää pitkän ja varoitti kaikkia vastaantulijoita, etteivät vaan tulisi liian likelle.
TOINEN TOHTORI. Domine frater! Olette kai kuullut miehestä, joka luuli olevansa kuollut? Muuan nuori mies oli saanut päähänsä, että hän muka oli kuollut, ja senvuoksi hän paneutui ruumispaareille ja heitti syömisen ja juomisen. Hänen ystävänsä osoittivat hänelle, kuinka mieletöntä se oli, ja koettivat kaikkia keinoja saadakseen häntä syömään, vaan turhaan. Mies vaan nauroi heille ja väitti, ettei kuolleilla ole koskaan tapana syödä eikä juoda. Viimein otti muuan lääketaitoon perehtynyt mies parantaakseen hänet ihmeellisellä tavalla. Hän houkutteli erään palvelijan myös rupeamaan kuolleeksi ja hänet kannettiin juhlallisilla menoilla samaan huoneeseen, jossa sairas makasi. Molemmat loikoivat ensin kauan aikaa katsellen toinen toistaan. Viimein alkoi sairas tiedustella toiselta, miksi hänet oli sinne tuotu; tämä vastasi: senvuoksi, kun hän oli kuollut. Sitten he alkoivat kysellä toinen toiseltaan, mihin tautiin he olivat kuolleet, ja molemmat selittivät sen laveasti. Nyt tuli joku vartavasten palkattu henkilö tuomaan palvelijalle illallista, ja tämä nouseekin ruumisarkustaan, syö tukevasti ja kysyy toveriltaan, eikö hänkin jo haluaisi ruokaa? Sairas ihmetteli sitä kovin ja kysyi, sopiko kuolleen sitten syödä, vaan sai vastaukseksi, että ellei hän syö, niin ei hän kauan jaksa kuolleena maata. Hän suostui senvuoksi ensinnäkin syömään toisen kanssa, sitten nukkumaan, nousemaan ylös ja pukeutumaan — — sanalla sanoen, hän matki kaikkia toisen tekoja, niin että hän viimein tuli aivan terveeksi ja viisaaksi, niinkuin hänen toverinsa. Voisin vielä kertoa lukemattomia samanlaisia ihmeellisiä tapauksia. Samoin on kai käynyt tällä kertaa armolliselle herra paroonille, kun hän kuvittelee olevansa köyhä talonpoika. Heittäkää siis kaivoon tuollaiset tuumat, niin tulette terveeksi jälleen.
JEPPE. Mutta olisikohan se mahdollista, että se on vaan pelkkää luulottelua?
TOHTORI. On ihan varmaa. Olettehan nyt kuullut millaisia ihmeitä luulo saa aikaan.
JEPPE. Enkö minä sitten ole Jeppe Niilonpoika?
TOHTORI. Ette suinkaan.
JEPPE. Eikö tuo riivattu Nilla ole sitten akkani?
TOHTORI. Mitä vielä! Herra parooni on jo monta vuotta ollut leskenä.
JEPPE. Onko siis harhaluuloa vaan, että Nillalla on patukka, jota hän sanoo mestari Eerikiksi?