Gert. Minun äitini ja tuo apteekkari ovat sopineet keskenään minun ja apteekkarin tyttären naittamisesta. Minä olin tytön luona tänään, ilmoittaakseni hänelle rakkauteni. Mutta ennenkuin vielä ennätin kosia, satuin joutumaan kiinni eräästä toisesta aineesta, josta tyttö niin suuttui, että uhkasi antaa minulle korvapuustin — korvapuustin minulle.
Tobias. Jos te tällaisen jutun päästätte käsistänne, niin te olette tyhmeliini. Luottakaa te vaan minuun, niinkuin kunnialliseen mieheen. Minä toivoisin, että tässä olisi kysymys hengestänne, että minä voisin teille näyttää kuinka tunnollisesti minä teidän asiaanne ajan.
Gert. Kiitän nöyrimmästi! Tässä kaupungissa soimataan minua siitä, että minä muka liikoja puhun, mutta se ei olekkaan mitään tuulen pieksämistä, mitä minä puhun. Minä puhun vaan tärkeistä valtiollisista asioista ja muista ulkomaanuutisista, joista oikeastaan pitäisi maksaa minulle. Nämä ihmiset täällä eivät ymmärrä muuta kuin syödä, juoda ja maata.
Tobias. Niin, puhe on juuri meillä se lahja, jonka kautta me eroamme eläimistä. Mutta muuten on kaikella aikansa, kun kosii, täytyy kaiken muun puheen jäädä syrjään.
Gert. Se on kyllä totta. Mutta minä joudun usein sellaisiin puheisiin aivan vastoin tahtoani. Neiti itse sai minut alkuun, sillä kerran kysyi hän minulta, mitä piiripäivät ovat Saksassa ja taas toisella kertaa Kielin matkastani, josta minä sitten hänen mielestään kerroin liian laveasti muka. Mutta eikö sellainen vie paljon aikaa, herra asianajaja.
Tobias. No, tuollaisesta matkapahasesta ei liene juuri paljonkaan sanottavaa.
Gert. Vai eikö, kyllä sentään. Se oli totta totisesti perin merkillinen matka. Minä matkustin näet Harslevista Kieliin kahdeskymmenes päivä helmikuuta jos oikein muistan.
Tobias. Niin, niin, hyvä herra! Minä en ollenkaan välitä siitä. Olen itse ollut parikin kertaa Kielissä.
Gert. Ei, kun oikein muistan, niin se olikin yhdeksästoista päivä helmikuuta.
Tobias. Ei nyt ole aikaa siitä puhua. Nyt on vaan kysymys siitä oikeusjutusta.