[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat muuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen veltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja vähemmäisluvun anastaman herrauden suojeleminen enimmäisluvulta. — Toisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin historiallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada rauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin veljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten, taikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien olemattomuutta.]
Pootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän hallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat huomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät he salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti kumoavat toisensa.
Parhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon kuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä, jotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta arvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja että nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa aikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli ollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös että tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi nimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin enemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki vaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten vihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan ollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin loitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille luonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi juhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka kunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta olivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa himoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat oikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden oli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa kokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa hallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä arvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet vihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.
Varsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka kemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat istuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja valtavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen tyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun arvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan orjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä saada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat puut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he, vaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta taikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he olleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat itseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä naurettavata kuin jos "luoden kannettua" rujokasta sanotaan jalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä korkeasti kunnioitettavaksi.
Vihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja suurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen pyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi muuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta lakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten tavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun kysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt, joka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle hyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin kukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä ihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin huomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi mukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.
Yhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti valvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli kysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta. Maanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi ehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan arvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti hänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan samoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia arvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei semmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri virkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja etevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen viran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron saattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa tavallisesti on seuraavat loppusanat: "Me kehoitamme ja käskemme siis maanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme, filosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e." Minä sain myös tietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys oli seuraava:
1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata yksityisellä omaisuudellansa.
2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.
3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.
4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.