Minä jouduin näkemään kuinka vanhat harmajahapsiset miehet hyppelivät pukinhyppyjä pitkin katuja ja viettivät aikaansa kaikellaisilla lastenleikeillä, niin että pojat, jotka kulkivat heidän ohitsensa, häpäisivät heitä ja ajoivat heidät ulkoa huoneisin. Kerran näin ylen vanhan ukon joka torilla huvittelihe piiskalla; hän oli kuitenkin muinoin ollut ylen vakava ja kunnon nuorukainen ja Suuren Neuvoskunnan presidentti. Tämä ylös-alainen ja nurinniskainen järjestys oli yhteinen miehillä ja naisilla. Jos esim. nuori mies menee naimisiin jotenkin vuosille joutuneen vaimon kanssa, ennustavat kaikki että hänestä tulee sarvenkantaja; suora vastakohta siis sille, mikä tavallisesti on tapana meillä, jossa vanhallainen mies mennessään avioliittoon nuoren naisen kanssa antautuu alttiiksi vaaralle saada tuommoisen koristuksen osaksensa. Kerran myös kohtasin torilla kaksi ikäloppuista miestä, jotka olivat miekkaisilla. Kun en saattanut hillitä ihmettelemistäni semmoisesta rattoisuudesta vanhoilla päivillä ja kysyin syytä heidän tuliseen ja veriseen riitaansa, vastattiin minulle että he olivat riitaantuneet erään julkisen naisen tähden, jolle molemmat armaita silmiä kantoivat. Lisäksi sanottiin että molemmat täydellä syyllä saivat odottaa aimo selkäsaunaa taikka ainakin pieniä pieksiäisiä kotio tultuansa, jos heidän holhoojansa saisi vainun heidän ankarista puuhistansa. Samana iltana levisi huhu että muuan vanha akka oli hirttänyt itsensä epätoivoissaan siitä, että hän oli saanut rukkaset eräältä nuorelta mieheltä, johon eukkoparka oli sattunut hurjasti rakastumaan.
Tämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi. Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva: "Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.
Kokleku-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut. Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken, mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja — ja lisäksi maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa heilutti.
Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa, katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä, liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni: onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista, jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla varustettuina olentoina!
Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan, tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi. Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä, ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako, täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina. Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden, tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.
Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi [Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää; itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa, rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja … nopeasti kulkevi pelko.
Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja, vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.
Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin, lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie." Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni Maskattioon eli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt olet jotenkin keskellä maata."
Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"
"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."