Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on Kaska. Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista. Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa, joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan, tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta, minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.
Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso, kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena, tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria. Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään aina ole niiden harjoittajia.
Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani; ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa, rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan. Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.
"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä; mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin hyväksi."
Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."
"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn päättäneet tehdä."
Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan puolestani.
"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin, viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän, "että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi
Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,
Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;