Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui. Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle, jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.

Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin kiitettäviä.

Lähdettyäni tästä maasta kuljin minä Kiliakki-nimisen ruhtinaskunnan lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa, joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin, saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa "alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja, joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.

Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka vesi oli mustanlaista ja Askarakki-maahan. Täällä kohtasin minä yhä uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut, syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä. Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata "komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista terveistä ja luonnollisissa aivuissa.

Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse Bostankin ruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta, kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa". Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan, uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:

"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."

Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut. Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän housuissa, suuria sankareita kyökissä.

Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki Brakmatin kaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi. Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä Makatteiksi, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat näkemään mitä maan päällä esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat oivaltamaan mitä sen sisusta kätkee. Minä sain tästä oppia, että ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.

Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki Mytakki-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta, riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:

"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta, hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme. Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."