Tämä käytännöllinen toimien jakaminen vaikuttaa, että julkiset virat saavat hyviä hakijoita, ja että kaikki toimitetaan innolla ja järjestyksellä. Sentähden saatetaankin tämä hallitus sanoa mallikelpoiseksi, jonka mukaan kaikkien lainsäätäjien pitäisi mukautumaan; sillä syyksi siihen, että niin monella muulla taholla kelvottomia virkamiehiä löytyy, ei ole niin paljon luettava kansalaisten yksinkertaisuutta, kuin se epäkohta ettei tarkasti oteta huomioon jokaisen erityisiä taipumuksia; jos sitä vastoin noudatettaisiin kaikella huolella ja ahkeruudella, niin että järkeville ja kunnollisilla miehille annettaisiin etusija, ei yksityisten ansioitten, vaan nähtävän etevän kelvollisuuden tähden siihen taikka siihen virkaan, niin yleiset toimitukset saisivat siitä voittoa ja valtio kokonaisuudessaan rupeaisi kukoistamaan.

Valtio, josta nyt puhun on parhaana todistuksena siitä kuinka hyödyllinen ja tarpeellinen semmoinen asioitten järjestys on. Metsendorialaiset aikakirjat kertovat että muuan keisari, Lilakti, noin kolmesataa vuotta takaperin oli ruvennut toiseen tapaan muodostamaan tätä lakia, ja anniskeli julkisia virkoja mitäkään punnitsematta kenelle tahansa, joka yhdellä taikka toisella tavalla oli jonkinlaista ansiota saanut itsellensä hankituksi; mutta tämä virkojen lahjoittaminen umpimähkää sai aikaan niin monia ja tuntuvia epäkohtia että koko valtio oli vaaraan joutumaisillansa. Muuan susi esim., joka siihen asti oli kunnolla hoitanut itseänsä rahastonhoitajana, haki tällä perustalla etevämpää virkaa ja pääsi raatimieheksi. Muuan puu sitä vastoin, jota yleisesti kunnioitettiin etevänä tuomarina, tuli sen johdosta rahastonhoitajaksi. Näiden takaperäisten virkaylennysten kautta tehtiin siis samalla kertaa kaksi kelvollista henkilöä yhteiskunnalle perin hyödyttömiksi. Edelleen: eräs kuttu eli filosoofi, jota kaikki tiedemiehet suuresti pitivät arvossa hänen kykynsä ja lujuutensa tähden puolustamaan mielipiteitänsä, pöyhistyi tästä kiitoksesta ja haki huomattavampata ja näkyvämpätä yhteiskunnallista asemaa, nimittäin ensimmäistä avonaista hovivirkaa, minkä se todella saikin. Sitä vastoin sai muuan kameleontti hienon seuratottumuksensa ja norjan luonteensa tähden julkisen professorin viran, jota hän haki rahallisista syistä; sillä tavalla muuttui toinen aimo hovimiehestä katalaksi filosoofiksi ja toisesta tuli sopimaton hovimies, sen sijaan että hän ennen oli ollut etevä filosoofi. Tuo lujuus mielipiteittensä puolustamisessa, joka on kaunistuksena filosoofille, ei ensinkään kelpaa hovimiehelle, sillä kun helppokäänteisyys ja epävakavuus ovat järkähtämättömiä ehtoja hovimieheksi kelpaamiseen, tulee hovimiehen pitää enemmän kiinni siitä mikä on varmaa, kuin siitä mikä totta on, ja aina kääntää viittansa sen tuulen mukaan, joka kaikkein korkeimmalta suunnalta puhaltaa. Mutta se mikä on vikana hovin palveluksessa, se on juuri hyvänä avuna yliopistossa, jossa itsepintaisuutta viimeiseen kyvyntippaan puolustaa ajatustansa pidetään opin ja virkaan kelvollisuuden todisteena. Sanalla sanoen: kaikkityynni, vieläpä nekin, jotka sielunvoimien puolesta olivat yleisöä paremmat, tulivat näiden muutettujen suhteittein kautta varsin voimattomiksi, ja valtio rupesi horjumaan. Kun siis kaikkea uhkasi turmio, rohkeni muuan erittäin järkevä elehvantti eli raatimies, nimeltä Bakkari, sanoa keisarille mitä suostuttavimmin sanoin mitä onnettomuutta tämä uusi asioitten laita ja järjestys toi mukanansa. Keisari havaitsi Bakkarin olevan oikeassa, ja rupesi oitis menettelemään niin että kaikki palautettaisiin vanhaan järjestykseensä, kuitenkaan ei äkkipäätä, vaan sen mukaan kuin silloiset virkamiehet kuolivat ja heidän virkansa tulivat avoimiksi. Tästä palveluksestansa isänmaalle, jonka hyvää tekeviä vaikutuksia pian saatettiin ruveta oivaltamaan, kunnioitettiin Bakkaria kunniapatsaalla joka vielä on pystyssä Metsendorian torilla. — Näitä seikkoja sanoi tulkkimme kuulleensa eräältä hanhelta, jonka kanssa hän oli läheisessä ystävyydessä ja joka luettiin parhaimpien prokuraattorien joukkoon koko kaupungissa.

Ensimmäinen, jota tuli laivallemme oli laiha susi eli tullitarkastaja, seurassaan neljä haukkaa taikka tullinnuuskijata, joksi niitä Euroopassa sanotaan. Nämä ottivat omiksi varoiksensa tavaroita kaikkea mikä heidän mieleensä oli ja osoittivat sen kautta että he ymmärsivät virkansa ja tiesivät noudattaa vanhoja yleisiä tapoja. Katteini oli niin ystävällinen, että hän tavallisuuden mukaan salli minun seurata itseänsä maalle. Niin pian kun me laskimme jalkamme rantasillalle tuli eteemme kukko ja kysyi, miten tapana tässä maassa oli, matkamme tarkoituksesta ja mistä me tulimme, minkä jälkeen se meni ilmoittamaan vastauksemme päätullitarkastajalle. Tämä otti meidät kohteliaasti vastaan ja pyytteli meidät päivälliselle luoksensa. Hänen rouvansa, jota minä olin kuullut ylistettävän susien kaunottareksi koko maassa, ei ollut läsnä. Syynä tähän oli, sen mukaan mitä sitte saimme tietää, miehen mustasukkaisuus, joka vaikutti ettei hän uskaltanut sallia kauniin rouvansa olla vierasten, ja varsinkin merimiesten katseltavana, jotka himokkaina pitkän pidättyväisyytensä perästä tuskin ovat ehtineet astua jalallansa maalle, ennenkun he rupeavat juoksemaan naitujen ja naimattomien naisten perässä. Pöytävieraitten joukossa oli kuitenkin useoita naisia; erään komendöörin rouva, joka oli valkea lehmä mustilla pilkuilla. Hänen rinnallansa istui musta kissa, hovimetsästysmestarin aviopuoliso, joka hiljan oli maalta muuttanut kaupunkiin. Ruokanaapurikseni olin minä saanut kirjavan sian, puhdistusinspehtoorin rouvan; tämän laatuiset virkamiehet otetaan nimittäin mieluimmin sikojen suvusta. Hän olikin todella sangen likainen, eikä nähtävästi ollut pitkiin aikoihin pessyt käsiänsä, mikä on ylen tavallista hänen suvussansa, mutta muuten hän oli sangen kohtelias, sillä hän tarjoili minulle tavan takaa saapuvilla olevia ruokia. Tämä harvinainen kohteliaisuus hänen puoleltansa kiinnitti jokaisen huomion puoleensa, sitä enemmän, kun ei hieno seurustelutapa tavallisesti kuulu sikojen luontoon. Minä puolestani olisin ollut hyvilläni jos hän olisi ollut vähäistä vähemmän kohtelias minulle, sillä minusta ei ollut varsin mieluisata saada ruokaani sian kynsistä. Tässä tulee nimittäin tietää, että asukkaat Metsendorian keisarikunnassa kaikin puolin ovat vastaavien eläimien kaltaisia meillä, paitsi että ne etukäpäliensä suhteen ovat varustetut käsillä ja sormilla, ja kun niiden ruumiit ovat peitetyt karvoilla, höyhenillä taikka villoilla ei niiden milloinkaan tarvitse vaatteita käyttää. Rikkaita ei saata eroittaa köyhistä muuten kuin koristuksista, kullasta tai hopeasta, helmistä taikka nauhoista, joita edelliset kantavat kaulassaan tai kierävät sarviinsa. Komendöörin rouvalla esim. oli semmoinen määrä nauhoja ja pitsiä päässänsä, että sarvet tuskin tuntuivat. Hän pyysi anteeksi miehensä poissaoloa, kertoen että hänen miehensä nimittäin, erään riidan johdosta, mihin hänkin oli sekoitettuna täytyi keskustella kahden harakan eli asianajajan kanssa, joiden seuraavana päivänä piti oikeudessa hänen asiaansa ajaman.

Aterian perästä puhutteli tuo kirjava sika kahden kesken meidän tulkkiamme, milloin hän tälle uskoi että hän oli minuun rakastunut. Tulkki lohdutti häntä ja lupasi hänelle myötävaikutustansa; apina koetti nyt suostutella minua, mutta havaitessaan ettei hänen kaunopuheliaisuutensa mitäkään auttanut, neuvoi hän minun pakenemaan, sillä hän tiesi ettei tämä nainen epäillyt repiä ylös alaisin maata ja taivasta voittaaksensa tarkoitustansa. Tästä päivästä minä pysyin alati laivalla, varsinkin saatuani tietää että muuan tämän rouvan vanhoista armastelijoista, eräs filosoofian ylioppilas, pelkästä mustasukkaisuudesta vainosi henkeäni. Mutta eipä laivakaan ollut riittävänä suojana tämän arvoisan naisen alituisia hyökkäyksiä vastaan, sillä milloin asiamiehen kautta, milloin lemmenkirjeillä runomittaan taikka suorasanaisina, koetti hän sulattaa jäätä sydämessäni. Ellen minä siinä haaksirikossa, jonka sittemmin kärsimme, olisi kadottanut näitä papereita, olisin minä saattanut antaa näytteitä sikarunollisuudesta; pahaksi onneksi olen kuitenkin unhottanut kaikki tyynni paitsi allaolevat rivit, jotka vielä muistan ja joissa hän seuraavalla tavalla ylistää ulkonaista olentoansa:

Oi armahain! Kuin ruoste rautaa kuluttaa.
Mun eloin kuihtuu ja sinä kylmä oot; äl' harjaksiani
Sä pelkää; miltä näyttää puu kuin lehdetön
Se on; kuin ruma oisi hepo harjaton;
Oi onhan villa lampaallai, ja linnull' höyhen
Ja miesi sitte, hän parrattansa köyh' on!

[Tässä on suomennoksessa tahalla poljettu runomittaa, niinkuin alkuteoksessakin se esiintyy. Suom. muist.]

Tavaranvaihto tehtiin niin pian että me jo muutaman päivän perästä saatoimme lähteä vesille, mutta juuri kun olimme aikeessa lähtemään viivytti meitä eräs riita, joka oli noussut meidän väen ja muutaman Metsendorialaisen kesken. Syynä siihen oli tämä: erästä meidän merimiehistämme, hänen ollessaan kävelyllä pitkin kaupunkia, ahdisti muuan käki, joka ivalla kutsui häntä periskomiksi, mikä heidän kielessänsä vastaa meidän komeljanttariamme; kun kujeilijat siinä maassa tavallisesti ovat apinoita, oli käki pitänyt merimiehen semmoisena. Mutta kun tämä ei ymmärtänyt leikkiä, antoi hän ivaajalle jotenkin säännönmukaisen löylytyksen ja oli vähältä, ettei mies lyönyt lintuparkaa kelvottomaksi. Käki huusi poliisia ja ne, jotka olivat olleet tappelussa läsnä, haastettiin seuraavan päivän oikeudenistuntoon todistajiksi. Sittekun nämä olivat kertoneet asian laidan lykättiin se Raastuvan oikeudessa ratkaistavaksi. Merimiehen, joka ei osannut maan kieltä eikä tuntenut oikeuden-käyntioloja Metsendoriassa, täytyi ottaa itsellensä harakan oikeudenkäynti-apumieheksi. Raastuvanoikeus julisti, tunnin kestäneen tutkimuksen perästä, sen tuomion, että käen, joka oli riidan alkajana ollut, tuli vetää sakkoa kotorauhan rikkomisesta ja maksaa riitakumppaninsa oikeudenkäyntikulut, jotka tavalliseen tapaan katosivat asiamiehen taskuun. Neuvoskuntaan, mikä tämän asian tuomitsi, kuului pelkkiä hevosia, joista kaksi oli pormestaria ja neljä raatimiestä. Oikeudessa istui myös kuusi varsaa, jotka kokelaina myös saivat antaa lausuntonsa, mutta eivät ottaneet osaa päätöksiin. Sen mukaan mitä kuulin löytyi samallaisia taimistoja kaikissa oikeudestoissa ja virkakunnissa, joista viran avonaiseksi tultua otettiin parhaimmat.

Sittekun me onnellisesti ja mieliksemme olimme saaneet asiamme selville sekä täyttäneet laivan kalliilla tavaroilla, lähdimme me kotomatkalle. Me olimme tuskin päässeet avoimelle merelle ennenkuin meidän täytyi tyynen tähden jäädä paikallemme. Muutamat meistä huvittelivat itseänsä ja muita pyytäen kaloja tuohustamalla, toiset koettivat joillakin viettelevillä syöteillä valloitaa vastustavia saaliita. Pian saapui kuitenkin pieni vihuri ja ilolla me näimme purjeemme ilmalla täyttyvän.

Jonkin ajan kiidettyämme eteenpäin hyvällä tuulella näyttäysi taas muutamia merenimpiä, jotka tavan takaa päästivät suustansa kamalia valitushuutoja. Merimiehet peljästyivät siitä suuresti, koska he kokemuksesta tiesivät että nämä surulliset huudot ennustivat pahaa ilmaa ja haaksirikkoa. Me riensimme siis korjaamaan kaikki isommat purjeet ja jokaiselle annettiin määrätty paikkansa. Tuskin oli tämä varokeino tehty niin jo levisi taivaalle synkkiä pilviä, ja meri rupesi hyrskymään mahtavassa myrskyssä, jonka vertaista ei perämies sanonut milloinkaan ennen nähneensä, vaikka hän enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli purjehtinut näillä vesillä. Kansilasti killui vedellä, osaksi laivaan hyökkäävien ranta-aaltojen, osaksi myös ankaran sateen tähden, jota salamoiden säetessä ja ukkosen jyristessä ikäänkuin kaatamalla tulvasi maahan. Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat vannoneet meistä lopun tekevänsä. Laivaa heitteli sinne tänne. Myrskypilvet tekivät ilman melkein pimeäksi, öiset sumut ryöstivät taivaan valon; salamat iskivät repeävistä pilvistä; suunta hukkui ja nyt me todella ainoasti harhailimme valkeaharhaisilla mustilla aalloilla.

Vihdoin katkesi suurmasto, ja vähitellen tämän jälkeen muutkin. Kaiken inhimillisen arvion mukaan kuljimme me kohden varmaa kuoloa; yksi huusi vaimoa ja lapsia, toinen heimolaisiansa ja ystäviänsä, koko laiva kaikui pelkistä sydäntä särkevistä valitushuudoista. Perämies koetti, vaikka hän itse oli menettänyt kaiken toivonsa, rauhoittaa ja lohduttaa toisia ja käski heidän herjetä hyödyttömästä huokailemisesta ja valituksestansa. Mutta hänen juuri puhuessaan hyökkäsi tavaton aalto laivan ylitse ja nieli hänen kamalaan kitaansa sekä vei hänen mukaansa meren syvyyteen; me näimme kaiken tämän mutta voimatta hänelle tarjota vähintäkään apua. Sama kohtalo tuli kolmen muun miehen, nimittäin varahoitajamme ja kahden merimiehen osaksi. Minä olin ainoa, joka kärsivällisyydellä kestin kohtaloni, sillä minä olin väsynyt elämään enkä ensinkään toivonut takaisin Martiniaan, jossa olin kadottanut sekä kunnian että vapauden ja siis kuuluin niihin, joilla ei ollut mitäkään pahempaa peljättävänä: köyhyyttä, kuolemaa taikka orjuutta. Katteinia kävi minun enimmän sääliksi, sillä koko matkalla oli hän osoittanut minulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta; minä koetin sentähden mitä valtavimmilla lohduilla kehoittaa häntä rohkeuteen, mutta kaikki kaunopuheliaisuuteni oli turha; hän yhä huokasi ja itki kuin nainen kunnes tavattoman iso hyökkölaine hänenkin tempasi mereen. Myrsky yltyi eikä kukaan enään huolinut mitäkään laivasta. Ilman mastoja, ilman peräsintä, ilman viljoja ja airoja oli laiva kokonansa tuulen ja aaltojen heittopallona, ja tätä tilaa kesti kolme vuorokautta, millä ajalla me suuresti kärsimme nälän ja tuskan tähden. Joskus näytti taivas vähän tahtovan seljetä, mutta myrsky oli yhä edelleen ankara. Vihdoin syttyi pieni toivon kipinä, kun me kaukana taivaanrannalla näimme vuorisen maan, ja kun tuuli aina vielä kävi sinne päin oli meillä täysi syy toivoa pian sinne pääsevämme. Tosin ei ollut juuri ajattelemista että me pääsisimme maalle ilman haaksirikkoa, mutta mahdollista oli myös että ainakin jonkun meistä, jos kohta ei kaikkienkaan, onnistuu laivan sirpaleilla saapua maalle. Mutta, juuri keskusteltuamme tästä toivosta, hyökkäsi laiva eräälle salakarille semmoisella vauhdilla, että se halkesi ja kohta jälkeen meni pirstaleille. Tänä hädän hetkenä minä heittäydyin eräälle plantulle huolimatta kovanonnen tovereistani, sillä minä en ajatellutkaan muuta kuin omaa pelastustani, enkä vielä tänä hetkenä tiedä mitä heistä on tullut. Luultavata on että kaikki hukkuivat, koska minä en ole kuullut puhuttavan että ketäkään niistä olisi maalla nähty. Tulvavirta ja rajuina kiitävät aallot veivät minun yhä lähemmäksi rantaa, mikä oli minun onneani, sillä jos minun olisi tarvinnut kauvemmin olla silloisessa tilassani olisin minä epäilemättä joutunut tappiolle taistelussani nälkää ja menehtymystä vastaan. Pian onnistui minun päästä tuulen alle erään niemekkeen suojaan; siellä oli vesi jotenkin tyynnettä ja tänne minä vain heikommin kuulin liikutetun meren kohinan.