"Kun suuri keisari Kasba, heidän kaikkein armollisin hallitsijansa, luki syntyänsä Spynkoksesta, ei mikään saattanut hänelle olla mieluisempata kuin tämä auringon lähettiläs, varsinkin kun tarkoituksena näytti olevan maan hyöty, ja kun oli toivomista, että maa kokonaisuudessansa, näin taivaallisen opettajan hoidossa, kulkisi onnellista tulevaisuutta kohden. Hänen majesteettinsa toivoi sentähden että auringon lähettiläs valitsisi asuntonsa keisarillisen hovin läheisyydessä, koska hänellä aina pääkaupungissa oli parhaat tilaisuudet tarjolla käyttääksensä eteviä hyveitänsä ja ihania lahjojansa."

Minä kiitin alammaisimmasti, ja matkustin lähettilästen kanssa hallituksen kaupunkiin. He olivat tarvinneet neljätoista päivää matkaansa tänne, mutta palausmatkaan tarvittiin vain neljä minun voimieni johdosta; sillä kun minä olin havainnut että maassa löytyi riittävästi hevosia, ja että nämä, jotka juoksivat villeinä metsässä, ennen olivat asukkaille rasitukseksi kuin hyödyksi, huomautin minä heille sitä hyötyä, jota saatettiin näistä jaloista elämistä saada ja opetin heille miten niitä piti valjastettaman. Muutamat hevoset kesyttyivät pian, ja lähettiläitten viipyessä minun luona olin minä jo ehtinyt saada niin monta totutetuksi ratsastamiseen kuin palausmatkalla tarvittiin. Lähettiläät hämmästyivät hevoset nähdessään ja arvelivat kauvan uskaltaisivatko he astua niiden selkään, mutta kun he näkivät sekä minun että muiden pelotta ja vaaratta ratsastavan niillä pitkin kenttää, ohjaten niitä suitsilla, varustausivat he rohkeudella ja itse tehtyänsä muutamia kokeita päättivät he tällä tavalla matkustaa, minkä kautta kotomatka tehtiin kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin oli tulomatkaan kulunut. Kun me lähestyimme sitä seutua, missä keisarillisen hovin piti oleman sijoitettuna saimmekin kuulla että se oli muuttanut toiseen maakuntaan; meidän täytyi siis palata takasin ja ottaa toinen suunta.

Tuskin on mahdollista mielessänsä kuvitella, millisellä hämmästyksellä Kvaamalaiset katselivat meitä, kun me tulomme teimme hevosten seljässä. Muutamat peljästyivät siihen määrään että tahtoivat paeta kaupungista. Keisari itse pysyi pelvosta teltassansa eikä uskaltanut tulla esille ennenkun eräs hänen lähettiläistänsä oli astunut alas hevosensa seljästä ja selittänyt hänelle koko salaisuuden. Kohta sen jälkeen vietiin minut monilla kunnioituksen osoituksilla ja suuren seurueen edellä keisarin telttaan, jossa minä näin hänen istumassa eräällä matolla koko hovikuntansa keskellä. Kun minä kaikkein alammaisimmasti olin kiittänyt minulle osoitetusta kunniasta, nousi hänen majesteettinsa seisaallensa ja kysyi minulta, kuinka auringon hallitsija, hänen perheensä esi-isä jaksoi. Kun minä pidin parhaana olla häiritsemättä Kvaamalaisia heidän juurtuneen hairahduksensa suhteen, vastasin minä "että auringon hallitsija oli lähettänyt minun tähän maahan hyvillä laeilla jalostuttamaan kansan raakoja tapoja ja opettamaan Kvaamalaisille semmoisia taiteita ja tieteitä, etteivät he ainoasti saattaisi voittoisasti vastustaa taistelunhimoisia naapureitansa, vaan että he lisäksi myös voisivat laajentaa valtakuntansa rajoja, ja että minä olin saanut toimekseni tulevaisuudeksi jäämään tänne." Keisari oli hyvillänsä tästä vastauksesta, antoi oitis tehdä minulle teltan varsin omansa rinnalle, antoi viisitoista palvelijaa minulle palvelukseen ja osoittausi minulle enemmän ystävänä kuin päällysherrana.

KOLMASTOISTA LUKU.

Viidennen yksinvallan alku.

Tästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan uudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen sotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja uutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän ja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja tämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja keihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.

Niinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada niitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä ratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla uutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa keisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan aikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä, ettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran uudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä keisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja myös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut nuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo etäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti ollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina tappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka olivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.

Minut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että Tanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin minä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät nähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät liikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä eteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle vihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja keihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät kuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme kimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa ryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat semmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi koko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän päällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja vietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta iloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset melkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä itsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että vangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta tämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa, jonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa odottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä ilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien tähden, joita minä aivoin panna toimeen.

Minä olin huomannut että tämä maa oli erittäin rikas salpietarista, ja minä olin jo koonnut suuria määriä siitä laittaakseni kruutia. Kuitenkaan en minä ollut uskonut tuumiani muille kuin keisarille, jonka luvasta kivääritehtaan perustamiseen minä nimittäin toivoin pian voittavani valtakunnan kaikki viholliset. Niinpian kun olin saanut muutaman sadan pyssyjä valmiiksi, ynnä niille tarpeellisen määrän kruutia ja luotia, panin minä toimeen julkisen kokeen keksinnölleni, kaikkein suureksi ihmeeksi. Muuan määrä sotamiehiä sai oitis ruveta opettelemaan näitä uusia aseitamme käyttämään ja ehdittyäni saada heidät jotenkin harjaantuneiksi niiden käyttämisessä, nimitti keisari minun koko sotavoiman ylipäälliköksi. Sillaikaa minä usein olin yhdessä vangitun tanakilaisen kenraalin Tomopokolon kanssa, — jonka kunnollisuus oli tehnyt hänen minun ystäväkseni —, hänen kauttansa oppiakseni tuntemaan hänen kansakuntansa valtiomuodon, luonteen ja tavat. Minä olin nimittäin suureksi ihmeekseni huomannut, että hän oli järkevä, tottunut ja oppinut mies, ja että sekä taiteita että tieteitä ahkerasti harjoitettiin Tanakilaisissa. Hän kertoi minulle että etäämmällä idässä päin asui eräs ylen sotainen kansa, jota vastaan Tanakilaisten alati täytyi olla varoillansa ja varustettuina. Tämän maan asukkaat tosin olivat pienen kasvuisia ja paljon alemmalla Tanakilaisia ruumiinvoimain puolesta, mutta kun he olivat ylen keksiviä sekä taitavia kaariampumisessa, olivat he usein pakoittaneet Tanakilaiset rauhaa anomaan. Hän kertoi minulle sitä paitsi, että tämä kansa, joka oli kissoja, oli etevin kaikista maankuoren kansoista viisaan valtio-opin ja arvostelukyvyn puolesta. Minua harmitti kuulla, että järkeä, tiedettä ja sivistystä saatettiin tässä maanalaisessa maailmassa tavata kaikissa eläimissä, ja että ihmiset yksin, nimittäin Kvaamalaiset, olivat sivistymättömiä raakalaisia. Mutta minä toivoin että tämä häpeä pian tulisi poistetuksi ja että Kvaamalaiset ennen pitkää taas saavuttaisivat sen herrauden eläimiin nähden, jonka luonto alkuansa on ihmiselle antanut.

Viimeisen tappionsa perästä pysyivät Tanakilaiset kauvan hiljaa, mutta sittekun he vakoojien kautta olivat ottaneet selvän tämän uuden ratsuväen laadusta ja saaneet tietää, että nuo hirveät pedot, jotka niin olivat peljästyttäneet, eivät olleet muita kuin opetettuja hevosia, rohkaisivat he uudelleen mielensä ja kokosivat uuden sotajoukon, jonka etunenään kuningas itse asettui. Sotajoukon lukumäärä teki 20,000 tiikeriä, kaikki vanhemman puolisia miehiä, paitsi kaksi rykmenttiä, jotka olivat nuoria, vasta opetettuja. Mutta nämä yhtäkkiä kootut joukot olivat enemmän soturia nimeksi kuin hyödyksi. Ylpeinä varmasta voiton toivostansa, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa Kvaamaan. Me saatoimme asettaa heitä vastaan 12,000 henkeä jalkaväkeä, joista kuusisataa oli varustettuna tuliaseilla sekä sitä paitsi 4,000 miestä ratsuväkeä. Kun en minä epäillyt ensinkään kuka tässä voitolle oli pääsevä ja kun minä halusin että keisari siitä itse saisi kunnian, pyysin hänen itse ottamaan komennon.