Minä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin, joka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin mietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati tuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina leijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken älyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion vallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella itselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. — Jospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka sitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi — mikä korvaus taikka lohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen keisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä päätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle tarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.
Ehdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia poikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen: Jeru pikal salim, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee: osoittakaa minulle tietä! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa puvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä, rupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti että ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä minä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita jalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen että he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin tuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se, jota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat tietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse heille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän erhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani: Jeru pikal salim! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen, sillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä, varsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen tullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli nähty Hampurissa.
Oli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan asukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo kaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo kauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta vierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain sanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan vanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa. Minä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta harhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja kysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten, vastasin minä murretulla äänellä:
"Jospa sinulla olisikin aikaa kuullella minun ihmeellisiä kohtaloitani, ehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun minä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua kotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia ja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta."
Ukko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa, harmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät käpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi pyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä heti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse noutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä palveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani virkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:
"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen puuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään kuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään epätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti tarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta, sulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun sovittaa, sillä
"Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;
Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä".
Tähän vastasi isäntäni:
"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin tässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta saattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa vuotta?"
Minä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin selittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla vuodella.