"Jos saadaan uskoa historiaa," vastasi hän, "on nyt kulunut noin tuhat kuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään epäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs, sillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen aikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi."
Minä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen ettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä ainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat minulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka piti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se kovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut hillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua ihmeellisellä puheellansa.
"Enhän minä sitä tiedä," vastasi hän, "mutta kansa tällä paikkakunnalla väittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari, joka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa… Mutta jota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä vanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren kukkulalla olevaan rotkoon."
Nämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä tunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin usein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä sydämellisesti ja huudahdin:
"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! … minä tuskin uskallan uskoa omia silmiäni… Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen palannut takaisin maanalaisesta maailmasta … sama, joka kaksitoista vuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!"
Hän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui liikkumattomana kuin salaman kohtaamana.
"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini," huudahti hän vihdoin, "tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä… Niin juuri tuolla lailla hän minulle kätensä ojensi … tuo on varsin hänen katseensa, hänen silmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen kuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan eivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia todistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa."
Kokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle pienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen olivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin aukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:
"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen haamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut? Ja mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?"
Minä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle kaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli minua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle, järjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti: