"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja viinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä luulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut vuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut näistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset maanalaisesta matkastasi."

Minä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan antaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään minua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli edelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle monet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt suurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa. Kaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut noitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet siihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä totena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia tuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle minun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten ja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja Roomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset ihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta tuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti, sanoin minä:

"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen puhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä tapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian kummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin minä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä lisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja esittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet."

Minun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski minun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani vallitsi, oli itsestänsä katoava.

Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani puheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä kuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin sumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä jäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä kokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä, kertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta, jolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä ja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta takaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin palannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa — rupesi hän tulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan tahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan minä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli paljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani, sillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen juoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät luultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen pienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska minun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä omin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:

"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata olla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti voittanut minun uskottomuuteni."

Sittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän minun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin häntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea hän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat niin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle tahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion hoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä, sillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin inhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä hänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.

Saatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin minä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle, asioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun saavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa maailmassa. Hän vastasi:

"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä sinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja pilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi. Tunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat pannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on, joka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin julistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden arvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta ja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliä Rupertus-maisteri jo yksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua vastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen julkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti antipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta sanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan niitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella 180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät jalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan tuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta. Sentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään kaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä minun luonani."

Minä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat Jerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä että suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin ympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui varoituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän ilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin, oli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa kääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee jota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat tiesivät kertoa, "että suutari oli julistanut maailman lopun olevan lähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen mittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa hukutettavat", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä pitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät peltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti loppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän seurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän menettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän talonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli siirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi ruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja isännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi tämä juttu monta naurun juhlahetkeä.