Nyt vanhus viittasi kämmenellään ikäänkuin jakaakseen maan vainion yli kulkevasta pensas-aidasta tummaan metsänreunaan asti, jonne hän sitten etusormellaan viittasi.
"Siellä on Grasboden" hän sanoi, ja kun tytön kasvot ilmaisivat ihmettelyä, nyökkäsi hän hymyillen. Mutta sitten hän äkkiä painoi päänsä alas ja mutisi: "Eihän siellä köyhyyttä ole."
He olivat nyt saapuneet kylän ensimäisen rakennuksen luokse. Se oli yksikerroksinen talo, jonka seininä oli harmaita muureja ja ruskeita hirsiä, katto oli korkea ja liuskakivillä peitetty. Ullakon kummassakin päätyakkunassa, jotka olivat tietä kohden, oli valkeat verhot; siellä ylhäällä siis asui ihmisiä.
He eivät menneet tämän talon ohi; jo ennen kun he olivat aivan sen luona ajoi Hiesl suuresta portista sisään.
Toisella puolella oli puutarha, joka ulottui asuinrakennukseen saakka, toisella aitta- ja tallirakennusten rivejä; siinä välissä oleva kaita pihamaa näytti pieneltä kylätieltä.
Rattaat mennä hyrisivät pihamaatakin kappaleen matkaa, ennenkun Hiesl veti ohjakset kireälle ja läiskäytti piiskalla.
"Isä, isoisä tuli!" huusi kirkas ääni puutarhassa.
Kun he olivat laskeutuneet rattailta, tuli mies puutarhan portista taluttaen pientä tyttöä, joka oli tarttunut kiinni hänen käteensä. "Hyvä päivä, appi", sanoi hän, "onpa hauska nähdä sinua taas." Hän nyökkäsi sitten vastaukseksi rengin tervehdykseen: "Terve, Hiesl!"
"Terve Grasbodenin isännälle!" vastasi vanhus puistaen oikealla kädellään vävynsä kättä ja nostaen isommalla pienen tytön leukaa. "Kuinka sinä voit, Burgerl?"
"Kiitos, hyvin, isoisä", vastasi lapsi.