"Jälkeenpäin ei harkinta enää auta, kaikki aavistamatonkin kurjuus yllättää meidät silloin järkähtämättömällä totisuudellaan. Hyvä hänen, joka ei anna kevytmielisten taipumustensa johtaa itseään häpeällisiin ja huonoihin tekoihin, vaan sulkee ne sydämensä ahtaimpaan soppeen, jossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Kuinka onnellisia ovatkaan ne, jotka eivät ole koskaan lähimäistään loukanneet!
"Jo tänä päivänä tahi viimeistäänkin huomenna tyttö kirjottaa vanhalle Reindorferille, ettei ole hänestä luopunut eikä koskaan luovu, ei myllynkään tähden, vaikkapa siinä olisi seitsemän kiviparia ja ne kaikki jauhaisivat kultaa! Ja hän tuntee siitä — hänen täytyy tuntea suurta iloa. Kukapa ei tuntisi tietäessään, että on voinut toisen niin sieluineen ja sydämineen kiinnittää itseensä!
"Valheellinen onni houkutteli minut sinne, missä jouduin viheliäisyyden orjaksi, eikä se heitä minua, ennenkuin on minut kiduttanut loppuun; se ei suvaitse mitään lieventävää lääkettä. Mutta mitä siitä? Kaikki on vähäpätöistä, minä vähäpätöisin. Odota, kurjuuteni ei kestä kauemmin kuin minäkään, ja siksi se loppuu pian!"
* * * * *
Myllärin vaimo ei kysynyt palanneelta mieheltään, mitä hän sai aikaan, ja jonkun ajan kuluttua kyläläiset sanoivat: "Kyllä mylläristä näkee, ettei hänellä ole enää iloista hetkeä."
XX.
Jos ensimäinen kotiseudulta tullut tieto, joka niin kipeästi liikutti Magdaleenan sydäntä, ankaran sysäyksen tavoin repi auki sulkeutumaisillaan olevat haavat, niin toinen, myllärin tapaaminen, vaikka olikin töykeä, teki parantavan vaikutuksen kuin haavalääkärin sitova toimi. Ne molemmat henkilöt olivat kuolleet, joiden kohtaaminen oli tehnyt hänen unensa ja ajatuksensa rauhattomiksi, koska hänessä vallitsi heitä kohtaan vastakkaisten tunteiden sekamelska. Nyt hän saattoi muistella heitä syvällä kaipauksella ja tunnustaa että kumpaisellakin oli häneen rakkauden oikeus. Mutta sitä jyrkemmin hänen täytyi hyljätä sellaiset vaatimukset myllärin puolelta, joka oli aina ollut hänelle vieras ja jota hän ei olisi voinut lähestyä loukkaamatta ja samentamatta muistojaan ja tunteitaan.
Haavan parantuessa jää kyllä arpi jäljelle, mutta niinkuin ruumiillista arpea arvostellaan sen mukaan, onko se taudin vai henkilöllisen urhoollisuuden merkki, samoin on sielullistenkin laita. Ei ainoastaan niille, jotka taistelukenttien pauhinassa uhmivat kuolemaa, vaan niillekin sankarillisille sieluille, jotka elämän taistelussa miehuullisesti puolustautuvat, on arpi kaunistuksena.
Kun Grasbodenin isäntä ja Magdaleena olivat tulleet selville, "etteivät he tahdo toisilleen mitään", oli heillä jokaisessa yhtymistilaisuudessa, jota muuten ei erittäin etsitty eikä kartettu, sanottavana toisilleen joku ystävällinen tervehdys tahi kehottava sana. Tuon perinpohjaisen selityksen jälkeen isäntä luuli keksineensä viisaan tuuman, kun päätti poistaa erikois-ateriat omassa huoneessaan Burgerlin ja Magdaleenan kanssa. Hän otti käytäntöön vanhan tavan, jonka mukaan kaikki söivät yhdessä suuren pirtin pöydältä. Kun kaikki puhelivat keskenään, hänkin keskusteli puoliääneen Leenan kanssa. Sattuipa usein, että he kumpikin huomasivat äkkiä olevansa ainoat puhujat koko pöydässä, ja toisten katseet olivat kiintyneet heihin. Silloin he vaikenivat ja tulivat hämilleen käsittämättä kuitenkaan syytä, ja puoli höperö Traudel puhkesi kaikuvaan nauruun. Tämä oli kiusallista. He ottivat tavakseen rahvaan nähden ja aterialla ainoastaan tervehtiä toisiaan ja vaihtaa muutamia sanoja; varsinaiset keskustelut säästettiin kahdenkeskisiin tilaisuuksiin. Ja nämä keskustelut sujuivat kovin keveästi, heidän astellessaan edestakaisin puutarhan puiden ja pensaikkojen verhoamilla käytävillä. Heidän olisi kyllä pitänyt huomata että sen jälkeen kun lakkasivat puhelemasta palkollisten läsnäollessa, nämä olivat alkaneet heidän takanaan supatella; mutta he eivät panneet merkille, vaikka tapasivatkin siellä ja täällä käänteessä tahi kulmassa jonkun, joka ei olisi voinut mainita syytä läsnäoloonsa.
He käyskentelivät siis hiekotetulla käytävällä; kuihtuneet lehdet alkoivat jo kahista heidän jalkainsa alla; ruoho kellastui ja kuivui, ja puut ojentelivat lehdettömiä paljaita oksiaan heidän päänsä yli; sitten alkoi sataa lunta, ja sen valkea pehmyt vaippa säilytti heidän jälkensä.