Hän seisoi niin korkearyhtisenä, että pienikasvuisen kätilön, joka oli sillävälin kapaloinut lapsen, täytyi kurkottamalla tarjota pikku olentoa isän käsivarsille.
Isä kantoi lapsen vuoteelle.
"Tässä hän on, pienokaisemme. Nyt on maailmassa yksi ihminen lisää."
"Ja hän on tullut kunniallista tietä", hymyili Leena. "Kaikille iloksi eikä kellekään suruksi."
Nuori äiti toivoi kaikesta sydämestään, että pojan elämäkin niin kuluisi. Mutta silloin hänen pitäisi olla melkein pyhimys, eikä äiti uskonut voivansa kasvattaa häntä siksi. Mutta jos hän kasvattaa pienen Joosefinsa, jota hän nyt ensi kerran piti sylissään, hyväksi ihmiseksi, kenties niin hyväksi kuin se Joosef, joka viimeisellä hetkellään oli hänen käsivarsillaan, silloin hän on suorittanut velkansa maailmalle, äitinä sovittanut oman äitinsä hairahduksen ja — sen myöntänette — pessyt pois vanhan häpeäpilkun!?