"Jäitkö sinä niin aikaiseen orvoksi?" kysyi tyttö.
Reindorfer rykäisi hämillään, päätti pian ja hapuillen tarinansa ja oli sen jälkeen muutamina päivinä hyvin harvapuheinen tytön seurassa. Hän rauhottui vasta kun huomasi, ettei tälle ollut jäänyt pienintäkään epäluuloa. Hänestä tuntui, kuin olisi varomattomuudellaan järkyttänyt lapsen hurskasta, onnellista uskoa. Vanhemmistaan hän ei enää puhunut sanaakaan.
Vanhan Reindorferin aikoja sitten kuolleet vanhemmat saattoivat herättää Magdaleenassa korkeintaan uteliaisuutta, vaan ei mitään osanottoa, ja siksi hän ei heistä enempää kysellytkään. Erään toisen kysymyksen hän sitä vastoin olisi tahtonut tehdä isälleen, mutta sitä varten tarvittiin enemmän rohkeutta.
Kevät oli. Hedelmäpuut kaipasivat jalostamista, karsimista ja puhdistamista; vanha Reindorfer puuhasi hyvin innokkaasti puutarhatöissä.
"Tällainen puu", sanoi hän, "on peruslaadultaan parempi kuin paras ihminen; se osottaa kaikille pelkkää hyvyyttä. Sellainenkin puu, jolla ei ole muuta tarjottavana kuin vilvottava siimeksensä, tarkottaa muiden olentojen parasta, ja kun niitä kokoontuu monta yhteen viheriäksi metsäksi, silloin ne tekevät paljon hyvää. Olen elinpäivinäni huomannut, että metsättömät maat ovat kuivia ja työläitä viljellä. Mutta perhoistoukat sitä vastoin tekevät tässä maailmassa paljasta pahaa, ne syövät ja syövät alinomaa, ja vaikkapa puu siten kokonaan turmeltuu, niin että lopulta ne itsekin sikiöineen nälkään kuolevat, siitä ne eivät välitä mitään. Ja me hävittäessämme niitä elätämme niitä samalla, mutta jos ei olisi sääli puita, niin saisivat ne syödä itsensä turmioon, ne riivatut…" Hän pyyhkäisi puutarhaveitsen kamaralla muutamia toukkia puun kuorelta maahan ja polki ne mäsäksi muille varotukseksi ja peloksi.
"Mutta kun ne perhosina ympärillämme liitelevät, ovat ne kauniita", sanoi Magdaleena, joka puhdisteli toista puuta.
"Jos ne perhosina maailmaan tulisivat", vastasi vanhus, "sallisin niiden kyllä pistää kärsänsä jokaiseen kukkaan. Mutta nyt syövät ne itsensä noin ihaniksi muiden kustannuksella, ja niiden jälkeläiset tekevät taas samanlaista vahinkoa kuin nekin."
"Lempivätköhän perhoset, kun ne niin ajavat toisiaan?"
"Tiettävästi, koska luonnonlaki vaatii. Se pitää huolta, ettei mikään maailmassa syttynyt elämä helposti sammu. Ihminenkään, joka kuitenkin tuntee elämän vastukset, ei voi sitä karttaa, ja ennenkun aavistaakaan hän jo kulkee kuherrusmatkoilla."
"Ethän pahastu, isä", pyysi Magdaleena käärien esiliinan kulmaa sormensa ympärille, "jos teen yhden kysymyksen?"