"On kenties ollut päinvastoin."
"Miksi niin? Hänellä on kyllä kolmekymmentä vuotta seljässä, vieläpä muutakin."
"Mitä?"
"Kyttyrä."
"Luojan haltuun nyt! Sinä olet tänään auttamaton; minä olen iloinen, kun pääsen erilleni sinusta."
"Sen kyllä uskon, Leena, sillä tuo meitä seurannut poika ei ole kaukana. Hän seisoo tuolla orapihlajapensaassa ja lukee kukkia. Siihen, kun minä sinusta eroan, saa hän, luulen minä, sen tehdyksi, ja kenties hän sitten sinulle sanoo, kuinka monta niitä on. Etkö sinä näe, ken hän on?"
"Mitä se minua liikuttaa?" sanoi Magdaleena kiivaasti. "On parasta, että menet, sillä tiedäthän, etten minä kärsi sellaisia tyhmyyksiä, siksi saat jättää ne puhumatta. Minä en välitä kenestäkään, enkä toivo kenenkään välittävän minusta."
"Mutta ajattelehan, Leena! Minä en ole kenkään, ja vaikka olisinkin, en varmaankaan välittäisi sinusta, ei tässä maailmassa! Näepä, kuinka kiukkuinen sinä voit olla, sitä ei olisi kukaan uskonut."
"Hyvästi, Franzl!"
"Pitääkö minun juosta vai saanko kävellä hitaasti?"