"Ei mitään kiittämistä … en voi sanoa, että olisit tehnyt hullusti, ja tähän asti kaikki on järjestyksessä. Mutta minun täytyy sanoa suoraan, etten luule tyttöä sinulle annettavan. Reindorferin kanssa en ole koskaan ollut hyvissä väleissä, parasta on valmistautua kieltoa vastaanottamaan."
"En tiedä, kuinka sen voisin sietää. Järkevään ja rehelliseen yritykseen ei kukaan odota itsepäistä vastustusta."
"Ole ymmärtäväinen, äläkä tee asiaa kipeämmäksi kuin se on. Kuka tietää, mitä hyötyä siitä on? Kun sitoo itsensä niin nuorena, saattaa helposti tulla katumus jäljestä. Voit varmasti löytää toisenkin, katso ensin ympärillesi ja valitse sitten. Ken niin tekee tapaa parhaimman, eikä sellainen vaali tuota mitään tuskaa. Vai mitä luulet?"
"En luule mitään. Jos se on sinun mielipiteesi, olet turhaan kuluttanut aikaa selittääksesi sitä minulle. Kunnon tyttöjen välillä ei liene kovinkaan suurta erotusta, ja minä en halua muita."
Florian oli keskustelun aikana katsonut tähän asti suoraan maahan. Nyt hän nosti katseensa ja huomasi, että isä oli äänetönnä poistunut. Hän kiirehti myllärin jäljestä, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Isä, sinä puhut niinkuin olisi ratkaistu asia, etten minä saa Leenaa. Onko se sinun luulosi vai tiedätkö sinä jotakin?"
"Mitä minä tietäisin? Mutta kun sinä pidät aivan varmana, etteivät he hylkää tarjottua sukulaisuutta, olen minä tahtonut valmistella sinua, ettei mahdollinen kielto sattuisi iskuna päähäsi."
"Mitä hyötyä sellaisesta valmistamisesta on? En voi kuitenkaan edeltäpäin harkita, kuinka menettelen, jos näen onneni kokonaan tuhoutuneen. Se nähdään sitten, kun äiti palaa; jos hän tuo pahan sanoman, mitä silloin teen, lankeaa luonnostaan."
Mylläri lähti päätään pudistaen astumaan puutarhaa kohti.
Hän käyskeli siellä kasvisarkojen välissä. Oli tullut helle. Hiekka ei narissut, vaan tomusi hiljaa hänen askelissaan. Lehdet eivät liikahtaneet, lukuunottamatta muutamia, joiden alla koppakuoriainen tahi mato piilottelihe. Kukkaset säästivät tuoksunsa itselleen. Oli niin äänetöntä ja hiljaista. Mutta mylläristä tuntui, ettei tämä vaiteliaisuus johtunut viattomuuden tietämättömyydestä, vaan paheellisuuden kokemuksesta, joka ei halua haastella salaisuuksiaan; oli kuin hiljainen salaperäisyys vallitseisi kaikessa ja olisi kaiken takana tässä maailmassa.
"Kyllä hän sen unhottaa", sanoi hän. "Pojassa lienee jonkun verran minunkin luonnettani? Hän ei liene tullut yksinomaan äitiinsä, joka, yhden kerran kiinnyttyään, antoi itsensä jaloin tallata! En häntä suinkaan kauniisti kohdellut, mutta kun minä olin köyhä ja hyljätty, hän aina tuli jälleen luokseni, tuo uskollinen sielu. Pojalle en toivoisi hänen luonnettaan, sillä silloin olisi vaikea arvata, kuinka tämä päättyy!"