NYKÄNEN. Välittikö hän ehkä anteeksi annostani?
TORKKOLA. Permannolleko hän sen sitte jätti, mukamas? — Ja oli miten oli, niin ei taloni silti hunningolle saa joutua, niin kauvan kuin minä voin silmäni pystyssä pitää! Ettäs sen tiedät. Taavetti hoitaa sitä kuin omaa silmäteräänsä. Etkä sinä löydä ketään, joka sen paremmin tekee. Vaan sinä kai tuntenet taivaanvaltakunnan tarkemmin kuin maanviljelyksen.
NYKÄNEN. Niin maanviljelykseen ei minulla herra nähköön ole eläissäni ollut paljoakaan tilaisuutta tutustua. Niin että ei se mikään kumma ole, jos herralle kaiken taitoni ja tarmoni uhrasin. — Enkä minä muuten siitä välitä, että hän piipusta torui, — en, en hituistakaan! Mutta se näet pitää suun niin sopivasti kosteana, kun on paljon haastettavaa (Katselee ympärilleen, yskii tarkotuksella). — Sillä, kun kurkku, näet, on niin kuiva, käy puhuminen niin — — —
TORKKOLA (Ymmärtää yskän). Saattaahan Tilta tuoda tänne vähän juomisia.
NYKÄNEN. Eipä taitaisi olla hullummaksi — eipä tietenkään. Niin paljon kuin meillä on toistemme kanssa haastettavaa! Kurkkuani kuivaakin, totta vie, niin kuin olisi ollut alimmassa helvetissä ja vaan tulta hengittänyt.
TORKKOLA. Kukapa tietää? Ehkäpä lienetkin käväissyt siellä katastamassa!
NYKÄNEN. En, sitä en ole tehnyt. Mutta lukenut siitä olen, jotta kyllä tiedän, kummoista siellä on.
TORKKOLA. Ihanko siitä löytyy kuvauksia?
NYKÄNEN. Löytyypä niinkin, ja painettuna sittenkin, suuressa paksussa kirjassa, joka on paljon suurempi kuin tuo postilla tuossa — vieläpä kuvitettuna, jotta voi oikein nähdä, miten kamalaa siellä on.
TORKKOLA. Niin, jos se on oikein präntättynä, niin kyllä se sitte niin on. Sen kirjan sinun pitää antaa minulle luettavaksi.