NYKÄNEN. Annankin, jahka olet niin pitkälle ennättänyt parannuksen tiellä, että olen varma siitä, että kaikki se kauheus, mitä siinä kerrotaan, ei enää koske sinua. Silloin oikein sydäntä hivelee lukea helvetin tuskista ja kaikessa rauhassa ajatella, mikä kaikkien meidän vihamiehiemme perii. Samalta näet tuntuu, kuin milloin rakeet taittavat naapurin laihon, mutta jättävät omat sarkamme koskematta.
TORKKOLA. Mutta kuinka silloin käy lähimmäisen rakkauden, lanko!
NYKÄNEN. Joka on herran oma, hän osaa erottaa lähimmäisensä perkeleen opetuslapsista. Mutta kuinka on sen kurkun kastimen laita, lanko?
TILTA (Tuo sisään kahvia ja asettaa kaikki Nykäsen eteen pöydälle.
Isäntä käy kaapilleen ja ottaa sieltä viinapullon.)
TILTA. Päivää!
NYKÄNEN. Jumal'antakoon, Tilta! — Näytätpä sinä terveeltä ja reippaalta aina vaan! Niin, niin, tuota! (Kaataa viinaa kahvikuppiinsa ja tyrkyttää Tiltalle lasiaan). Kulautappas, Rosa! (Yrittää kiertää kätensä hänen vyötäisilleen). Eikä sinulla ole sulhastakaan, ja kuitenkin siivona pysyt!
TILTA (Lyö häntä sormille). Hellitättekös! Senkin vanha nahjus!
(Menee kiireesti ulos.)
NYKÄNEN. Hyvä tyttö — ei voi muuta sanoa — oikein se on hyvä tyttö, lanko. Minä vaan vähän takerruin hänen esiliinansa nauhaan, ja sekös heti minua näppäämään! (juo) Mutta onpa sinulla hyvää tavaraa, lanko — oikein hyvää! Niin, niin, semmoista se olla pitää! (juo vieläkin kulauksen, siirtää sitte kupin syrjään). Vaan mitäs minä taas aijoinkaan sanoa sinulle! — Niin — — koska me nyt olemme kahden kesken, niin — (nousee) Aapeli — (juhlallisesti) Aapeli, älä ikänä yritäkkään syöttää minulle pajunköyttä!
(Täyttää kuppinsa.)