TORKKOLA. Mennään tänne kamariin veisaamaan, siellä on minun kirjani.
(Menevät vasemmalle Malakiaan alottaessa virren:
Mä että täältä erkanen.)
(Heidän mentyään tulee ulkoa Tuupaiskan Liisa, nuori
reipas tyttö, pieni mytty kädessä, laulaa.)
(Sävel. Läksin minä kesäyönä käymään.)
Läksin minä äitimuorin luota.
Vesisilmin katsoin kotikylää tuota.
Päivä vasta alkoi koittaa,
Lehmän kellon kalke soittaa
Ja mun kulkea piti pitkin huurresuota.
Ennen mulle puutkin hymyeli,
Linnut lauloi ja käki kulta kukahteli.
Nyt ne äänetönnä moitti —
Murhe ilon multa voitti,
Ne on mulle kuin muille isä, äiti, veli!
Läksin luotanne ma hetkiseksi,
Kyllä palajan taaskin sinne huomeneksi.
Kunhan löydän oman armaan,
Kanssansa ma tulen varmaan.
Ja niin mielemme jälleen muuttuu iloiseksi.
Niin, äitimuori minut pakotti tulemaan tänne ystävyyttä hieromaan. Mutta siitä minä visusti itseäni varon. Minä tahdoin vain päästä hetkeksi kotoa pois maailmaa katsomaan, en muuta mitään. Vaikka vaikeata se lähtö oli. Mutta kun vuodet umpeensa saa samoilla tanhuilla hosua ja heilua ja talvet pitkät rukin ääressä kitkuttaa, niin johan siihen lopultakin kyllästyy. Silloin sitä ei pane vastaan, kun saa ottaa nyytin käteensä ja pääsee jumalan ihanaa maailmaa vaeltelemaan — eipä panekaan. Lähtöhetken katkeruus unohtuu ja joskus mieli tekee kuperkeikkaa heittelemään vähän päästä.
TAAVETTI (Tulee viimeisten sanojen aikana sisään). Heittele pois vaan!
Siinä minäkin olen mukana milloin vaan.
LIISA (Katsomatta häneen kohottaa kätensä). Jos tyhmyyksiä tarkotat, niin tule tänne vaan, kyllä täältä pesee.