NYKÄNEN (Kärsimättömästi). Sinun pitää lähteä minun kanssani kotiin, sanon minä. Ja heti paikalla sittenkin!
TEEMU (Levittelee silmiään). Pitääkö minun?! Hä?!
NYKÄNEN. Pitää, sillä muuten tipahtaa ryyppy sivu suun.
TEEMU. Kas perhanaa! Niinkös se on! Luulet kai olevasi helkkarinmoinen mies, vai! Vaan älä sinä yritäkkään minun kanssani! Ei, se ei käy kontoon ikinä! En ole viinasi vaivainen, ettäs sen tiedät. Kaada kurkkuusi itse, jos haluttaa! Ja kun toiste tahdot tietoja Torkkolan isännästä, niin hanki itse! Ettäs sen tiedät! (Aapelille). Onko mokomampaa kitupiikkiä nähty! Tuosta viinatilkasta, jota hän ei koskaan raatsi hellittää, hän jo lähes puoli vuotta on juoksuttanut minua läkähtyäkseni, jotta hankkisin tietoja siitä Myllärin Leenasta, joka ennen vanhaan tässä talossa palveli, mutta sitte tiehensä karkasi.
TORKKOLA (Ponnahtaa pystyyn). Myllärin Leenasta?! Mitä herran nimessä sanotkaan, Teemu?
TEEMU. Tuo tuossa oli kuin hullu, saadakseen tietää, oliko hän oikein kuollut, vai vieläkö eli. Ja sen asian takia on hän minua juoksuttanut, niin kuin ei minulla muka muuta tekemistä olisikaan, ja kun sitte tosi tulee, niin kieltää minulta tuon viinaryypyn, jonka minä, hitto soikoon, olen ansainnut ainakin kymmenen kertaa.
TORKKOLA (Kiihkoissaan). Mitä sinä mies sanotkaan?
TEEMU. Minä sanon, että minä olen rehellisesti ansainnut tuon viinan.
Ja niin se on.
NYKÄNEN (Huutaa). Sitä et ikinä saa!
TEEMU (Huutaa vielä kovemmin). Pidä hyvänäsi, sanon minä, että köyhän saatanan petit! Ja vielä uskovaiseksi itseäsi nimität, sinä! Pirun oma sinä olet.