TAAVETTI. Ihanko te olette riivattu, isäntä? Kun sellaisen heinän kasvoi — heinän, tietäkää, jotta vesi kielelle herahtaa siitä puhuessakin, — niin hienon ja niin pehmeän, ja niin hyvän, ettei lie enää lehmää elossa, jota sellaisella heinällä olisi ruokittu, — ja kukapa sitte siitä riemastuisi, ellette te, isäntä? Ja tuossa te vaan istutte ja voivottelette ja mangutte.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Saarnaa sinä sille lakia!
TORKKOLA. Ei se minua hyödytä, mitä sanotkin. Sillä se heinä ei ole minua varten. Minä kyllä suon lähimmäiselleni kaikkea hyvää. Niin että senvuoksi on kylläkin hyvä, että hyvää heinää tulee. Ja voinet kai sinä korjata senkin, minkä meille kasvoi, jos niin että sinne päin halusi on. Mutta minä, vaivainen syntinen ihminen, minä en saa enää sellaista ajatella. Maallinen heinä ei ole minua varten. Minulla on kylläksi touhua ajatella sitä taivaan heinää, josta sanassa sanotaan: "Ihminen on lakastuva kuin oljenkorsi kedolla." Minä saan olla valmis korjaamaan taivaan latoihin, milloin vaan.
TAAVETTI. Pääkoppanne ei mahtane olla oikein reilassa enää! Ennen jos puhuttiin heinästä — ja vielä sellaisesta helkkarin heinästä, kun tänä vuonna saamme — silloin kyllä tiedettiin teidän mielenne — silloin ette puhuneet tyhmyyksiä! Vaan annas kun kirjanoppineeksi ratkesitte, niin jopa ei teissä siitä pitäen ole tolkkua ollut mitään. Sen koommin ei ole tarvinnut teiltä järjen sanaa toivoakaan.
TILTA. Se on oikein, Taavetti! Anna sille täydellä mitalla!
TAAVETTI. Ja sellaista se on ollut halvauksestanne saakka.
TORKKOLA. Niin, minun tahdostani tietenkin se tapahtui?! Eikös se niin ollut?! Eipäs, poikaseni, vaan viittaus se oli ylhäältäpäin, ettäs sen tiedät, ja tätä sillä meinattiin: "pysy alallasi, poikaseni, ja odota ja sonnusta sinuas! Kohta saat toisenkin läimäyksen!" ja minä en ole vielä valmis, Taavetti. Äsken, kun sinä siitä heinän paljoudesta puhuit, silloin ahneuden rietas henki syntisessä sielussani liikahteli ja minä riemastuin. Eikä se käy laatuun. Ei pidä olla edes heinän kourallistakaan minun ja herramme välillä enää. Ilmankin on jo raskaat taakat syntistä niskaani painostamassa. Olkaa te senvuoksi houkuttelematta ajatuksiani pois jumalastani ja luojastani takaisin tämän maailman turhuuksiin taas.
TILTA. Tehän ruikuttelette, isäntä, kuin olisitte sekä varastanut että murhannut.
TORKKOLA. Ei, en ole minä keltään henkeä riistänyt. Ennemmin — hm —! — päinvastoin, jos sanon, niinkuin tosi on. Ja lisäksi vielä luvattomalla ja syntisellä tavalla. — — Annahan postilla tänne, Tilta, tuolta noin.
TILTA (Ottaa postillan pienen seinäkaapin päältä ja asettaa sen hänen eteensä)