(Menee taloon.)
TORKKOLA. Mennään pois täältä! Pian! Minua niin koskee, pahasti koskee, täältä. (Pitelee sydäntään). Kivi on vierinyt rinnaltani, se on totinen tosi, — mutta vielä suurempi sijalle vieritettiin!
(Menee. Ukkospilvien pimentämä näyttämö on nyt kirkkaasti kuun valaisema.)
NYKÄNEN (Yksin). Odotahan, lanko! Tulen heti! — — Ajatteleppas, että heillä oli lapsi — ajatteleppas. Ja minulla kun ei ole ollut siitä aavistustakaan. Kunpa vaan tietäisin, vieläkö se penikka elää, vai onko jo kuollut? Senhän toki ämmä tiennee. Kyllä minä sen häneltä puserran, — — minun täytyy saada siitä selvä.
(Menee taloon.)
(Jussi, Niku ja vaari tulevat hitaasti portista, toinen toisensa jälestä.)
JUSSI (Ruikuttaen). Nyt me olemme taas kotona.
NIKU. Niin, nyt sai isä tahtonsa perille.
VAARI. Niin, niin, — odottakaapas, kunhan muori saa teidät kynsiinsä!
(Katselee taivasta). Nähkääs, eipä siitä rajuilmasta mitään tullutkaan.
(Sisältä kuuluu Leenan ja Malakiaan kiivasta keskustelua.)