TORKKOLA. Minä se olen Torkkolan Aapeli.
LEENA (Huudahtaa). Jeesus — oletteko te Aapeli? (Lyhyt äänettömyys, puhuu vielä suulaammin). Mitäs nyt tahdot täältä? Oletko vihdoinkin tullut ottamaan selkoa, miten minun kävi? Useammin kuin yhden kerran olen halunnut antaa sinulle tietoja siitä. Sinä kyllä luulit, että niin kävisi, kuin sinä mieluummin toivoit, että minä kuolisin jonnekin köyhyyteen ja kurjuuteen. Mutta herra jumala piti minusta parempaa huolta. Ja kolme vuotta sen jälkeen, kun olin sinun luotasi lähtenyt, salli hän ukko Kiviojan ottaa minut. — Hän nai minut ja siitä pitäen minä tätä taloa olen komennellut. Eikä se omastasi paljoakaan perää anna ja se on pääasia. Sillä älä sinä uskokaan, että minä sinun kanssasi rupesin muun tautta, kuin että luulin vaimosi pian kuolevan ja että minä pääsisin hänen tilalleen! Luuletko sinä, että minä välitän sinusta tuon vertaakaan! En, en hiukkaistakaan, — ettäs sen tiedät!
TORKKOLA (Peräytyy hämmästyneenä). En usko, lanko, että minä viimeisilläni tulen koviakaan tuskia tuntemaan tuon takia tuossa!
LEENA. Mutta vaimosi elikin kauvemmin kuin luulin. Ja niin pian kuin hän keksi, mitä minä pyytelin, antoi hän minulle kaikki säästönsä, saadakseen minut pois tieltä. Niin että, en minä tyhjin käsin talostasi lähtenyt, ja lapselleni hän sai elatusapua antaa —
TORKKOLA. Lapsellesiko, sanoit? Sinä siis sittenkin sait lapsen? Sano, jumalan nimessä, Leena, missä se on?
LEENA (Hiukan lempeämpänä). Sitä en voi sanoa sinulle, jos tahtoisinkin. Mutta tyttö se oli, ja se riistettiin minulta heti synnyttyään. (Kuin ennen). Ota selvä hänestä nyt. Nyt on sinun vuorosi! Kun naimisiin jouduin, sain kaksitoista lasta ja olipa kuin olisi paholainen pelissä mukana ollut, sillä jok'ikisellä heistä oli samanlainen käyrä pikkusormi, kuin sinullakin vasemmassa kädessä! — He ovat nyt, jumalalle kiitos, pois talosta, seitsemän vanhinta! — Viittä me vielä toistaiseksi saamme täällä elättää! — Luuletko, että silloin on aikaa ottaa selkoa siitä, minne kolmastoista joutui?
TORKKOLA. Kai sinulla toki on jotain aavistusta, missä se on?
LEENA. Ei pienintäkään! Ja nyt me olemme tästä tarpeeksi pakisseet. Nyt tiedät, miten laitani on. Ja että minun pahemminkin olisi voinut käydä, sen tiesit ennenkin. Ja näet, että omillani olen. Ja ellet siitä laittaudu matkaasi toverinesi, niin on minulla riittämään asti renkejä, jotka panevat jalkanne liikkeelle. Ja ellei se sittenkään käy kyllin joutuun, — niin usutan koirat päällenne. Silloin se nähdään!
TORKKOLA. Hän pian aikaan ajaa meidät talosta, lanko!
LEENA. Senkös nyt saattoi arvata, että hän tänne löytäisi! Mutta minä tahdon elää rauhassa, sanon minä! — Tyydyn siihen, mitä minulla on. — Enkä turhia huolia hanki, — ja kummituksia en huoli nähdä. — Eikä minun, totta vie, tarvitsekaan!