TORKKOLA. Hillitsepäs kieltäsi. Hän on ainoa sukulaiseni, ja ainoa, jolta on riittänyt lohdutuksen sanoja minulle tässä suuressa tuskassani.
TAAVETTI. Jopa se on kaunista lohdutusta! Hän imee teidät kuiviin ja kiitokseksi kiduttaa teitä typerillä kiirastulijutuillaan.
TORKKOLA. Jaa jaa, sinä et ymmärrä, Taavetti, sinä et ole saanut tuntea herätystä.
TAAVETTI. Toivoakseni en ikinä herääkään hulluksi tullakseni. — Ennen kun vielä mies olitte, eipä silloin tuon lankomiehen ollut hyvä jalkaansa teidän kynnyksenne yli nostaa. Ja nyt se täällä juoksentelee aamusta iltaan! Te luulette, että hän sitä tekee teidän ijankaikkisen autuutenne takia, vaikka näkeehän sen jo sokeakin, että hän vain perujanne persoilee. Ja kun hän vaan on saanut kyntensä niihin isketyksi — silloin ei hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka lentäisitte pää edellä autuuteen niin pian kuin mahdollista.
TORKKOLA. Saattaahan niin olla!
TAAVETTI. No, se oli toki järkevä sana. Ja kyllä te olette sen itsekin huomannut, milloin vaan olette puhunut aikovanne heittäytyä lepäämään, kuinka hän katumussaarnoillaan tähtäsi siihen, että te luovuttaisitte talonne hänelle ja itse rupeaisitte syytingille.
TORKKOLA. No, olenhan minä piru vie sen huomannut!
TAAVETTI. Siinä sen nyt näette, mikä tekopyhä rakkari hän on!
TORKKOLA. Ei, sitä hän ei ole.
TAAVETTI. Onpa, pahuus vieköön!