TORKKOLA. En!
NYKÄNEN. Arvelin sinun jo katuneen. (Oven luona). Mutta sanassa sanotaan: "en halaja kenenkään syntisen kuolemaa", — niin, niin sanotaan. Ja kai minä sitten pistäydyn luonasi huomenna joka tapauksessa.
TORKKOLA (Kärsimättömästi). Kunhan joudut tiehesi tänään! — Jätä minut jo kerrankin rauhaan.
NYKÄNEN (Avaa oven, mutta jää kynnykselle seisomaan ja katsoo häneen). Ystävyys näkyy olevan kuitti nyt. Mutta kuittipa hänkin on kohta. Mukaan hänen täytyy huomenna, muuten piru perii kaikki tyyni! Mukaan täytyy, vaikka henki menisi! Kai herra sitten lopusta huolen pitää! Kyllä hän ei enään jaloilleen kykene! Jos yö tulee yhtä uneton, kuin se alkaakin, niin kylläpä hän pehmiää. Kyllä minä pelini olen voittanut. En minäkään unta silmiini saa — tänne jään aamunkoittoon asti, ja kiertelen täällä taloani, — niin juuri minun taloani!
(Hiipii ulos ja sulkee oven.)
TORKKOLA (Katsahtaa ylös). Monta tuhatta penikulmaa riittää maan piiriä, — monta sataa saattaa olla minun ja minun lapseni välillä, — kukapa tietää, ehkä hän on aivan läheisyydessäkin, ilman että minä mitään tiedän! (Nousee, ristii kätensä). Oi taivaallinen isä! Jos niin on, että hän jo on kuollut, niin anna minunkin kuolla, älä anna minun enään yksinäni täällä maan tomussa madella! Ja ennemmin niinkin, anna hänen ennemmin olla kuollut, kuin että minä saisin nähdä hänet häpeässä ja kunniattomana elävän! Mutta sulje korvasi hänen rukouksiltaan, jos hän kiroo syntymisensä ja siittäjänsä! (Hoipertelee ikkunan luo ja vaipuu tuolille). Ilmaa! Ilmaa!
(Avaa ikkunan. Lyhyt äänettömyys, Liisa ja Tilta tulevat.)
TILTA (Kuiskaa perässä tulevalle Liisalle). Hän on vielä jalkeilla!
(Ääneen). Isäntä!
TORKKOLA (Häneen katsomatta). Mitä?
TILTA. Tuupaiskan Liisa on tullut takaisin taas.