TORKKOLA (Kuin ennen). Vai niin.
TILTA. Hänen täytyy puhutella teitä vielä tänä iltana!
TORKKOLA. Mitä hän sitten tahtoo?
TILTA. Sanokoon hän sen itse. Minä en sitä tiedä.
(Menee ulos, viittaa Liisaa menemään Aapelin luo.)
LIISA (Tulee esille iloisesti). Niin, ette te minusta niin vähällä pääse! (Nähdessään Aapelin alakuloisen muodon). Herra jumala, isäntä, mikä teitä vaivaa?
TORKKOLA. Ei minua mikään vaivaa. Minä tässä vaan katselin uutta asuntoani.
LIISA. Eikö vanha enään kelpaa? Minne te sitte aijotte lähteä?
TORKKOLA. Tuonne noin, missä ristit välkkyvät!
LIISA. Kirkkomaalle? Vielä mitä. Älkää sinne katsoko, katsokaa tähtiä miten ne tuikkivat ja kuuta, miten kumottaa! Niin minä tein, tullessani yöllä tänne metsän läpi ja kaikki oli niin hiljaista ja sirkat sirisivät ja taivas oli täynnänsä tuhansia tähtiä, jotka tuikkivat ja loistivat koko maailmalle. Kun tuonne ylös katsoo, silloin kaikki muu unohtuu, silloin tekee mieli syliinsä sulkea koko maailman ja taivaan, — silloin sitä tuntee itsensä niin iloiseksi ja vapaaksi — — —.